Kevät keikkuen tulevi

Minä en oikein millään enää malttaisi odottaa, että kevät pääsee oikein kunnolla alkamaan - ja sen jälkeen kesä! Toivottavasti se on sellainen pitkä ja ihana kesä, joka lämmittäisi tämän näivettyneen espoolaistädin luut kunnolla ja paahtaisi sääret ruskeiksi!

Nyt onkin loistava hetki palata viime kesän kuviin, niihin ihan ensimmäisiin meidän pihasta ottamiini. Tämä sopii sikälikin loistavasti mielentilaani, koska käyn parhaillaan Helsingin työväenopiston tekstiiligrafiikan kurssia, jossa teemana on Suomi 100 vuotta -hengessä metsä. Olen viime päivät antanut mieleni vaellella vapaasti metsätunnelmissa.

Uskon, että alitajunta tekee tehtävänsä, kun annan luovuudelleni hieman syöttiä ja siimaa. Ja niin on jo käynytkin - minulla on nyt oikein hyvin materiaaleja ja ideoita, mistä aloittaa tekstiiligrafiikkateosteni työstäminen keskiviikkona. Näistäkin kuvista ehkä joku pääsee muodossa tai toisessa kankaalle - todennäköisesti farkkukankaalle!

Kun meidän takaterassilla seisoo keväisenä päivänä, ja kääntää katseensa ylöspäin, näky on tällainen:

Männyt kasvavat rohkeasti kallion päällä - toivon totisesti, että ne ovat saaneet juurensa ujutetuksi jonnekin kallion koloihin napakasti eikä tuuli kaada niitä jonain synkkänä ja myrskyisenä yönä meidän talon päälle. Tunnen vähän myötätuntoa niitä kohtaan - olisivatpa ne pieninä männynsiemeninä tajunneet millaiseen maaperään tekivät kodin.

Ylimmän kerroksen parvekkeilta johtaa betonisilta metsään. Kallioseinämä rajaa pihan (tai terassin) huonemaiseksi alueeksi ja on tietysti myös hieno elementti ihan sinällään. Olen aina rakastanut kallioita, ja Espoossa niitä riittää.

Kahden talon väliin rajautuu kaunis kaistale kalliota ja metsää. Talojen pihojen välissä on kevyet aidat. Jos pihat olisi erotettu toisistaan jämerämmin, yksityisyyttä olisi enemmän, mutta samalla ilmavuudessa menetettäisiin. Sitäpaitsi minusta on mukavaa kun naapureiden pihoille näkyy, ja on kirjaimellisesti matala kynnys mennä jutustelemaan - meillä heidän pihaansa ja heillä meidän. Arvostavatko naapurit sitä onkin sitten kokonaan eri kysymys.

Koska talo on mäen rinteessä, takapihalta päin etupihalle päin katsottaessa on katsekorkeus puiden puolivälissä, jollei ihan latvuksissa. Kaukana alhaalla kulkee vilkaasti liikennöity tie, jonka ansiosta ei ole tunne, että ihan metsässä asuisi. Muutenkin talon toiselta puolelta avautuu kaupunkimaisempaa maisemaa. Pimeällä näkee olohuoneen ja työhuoneen ikkunoista kun liikennevalojen värit vaihtuvat. Pidän talon kummastakin puolesta: metsäisestä ja kaupungista.

Näitäkin kuvia otettaessa oli vielä kevät, ehkä toukokuun alkua. Ei ole enää pitkä aika! Ja minä lähden torstaina Saksaan minilomalle äitini kanssa - yritän kaapata keväiset tuulet sieltä mukaani!

Vielä(kö) ehtii stailata terassia

Meidän lasitettu terassimme on ollut aina sangen epästailattu. Hankimme polyrottinkiset kalusteet aikoinaan hetkellisen mielijohteen seurauksena heti kun terassi oli valmistunut, koska halusimme sen nopeasti käyttöön. Sen jälkeen olen "stailannut" lähinnä kasveja varten, lasiterassi nimittäin rakennettiin pääsääntöisesti kasvihuonekäyttöä varten. Kuluneena kesänäkin siellä kasvoi tomaatteja (heikosti) ja perunoita (menestys toistaiseksi arvoitus).

Viikonloppuna hankin vihdoin syysiltoja varten vähän piristystä terassin ilmeeseen oululaisesta Decora-sistustusliikkeestä: kolme Designers Guildin tyynyä ja kuparisen tarjottimen.

Värimaailmaa olin pohtinut pitkään. Halusin jotain iloisen väristä, turkoosi ja oranssi oli pyörinyt mielessäni, mutta Decoran myyjä kaivoi minulle tuon vihreä-sini-turkoosiraitaisen tyynyn esille ja sepä olikin siinä. Kaksi pikkutyynyä sointuivat kauniisti isompaan, joten setti oli loppujen lopuksi helposti valittu.

Designers Guildin tyynynpäälliset sisältävät aina tyynyn, mikä tässä tapauksessa olikin mukavaa, koska minulta ei olisikaan riittänyt tyynyjä talon sisältä. Itse asiassa nykyisistäkin sohvatyynyistä muutama kaipaisi uusimista.

Kuparisen tarjottimen päälle rakensin pienen, lähinnä terassilla tarvittavista hyötytarvikkeista koostuvan asetelman. Kynttilöitä on terassilla pakko olla hämärinä iltoina, ne tuovat ihan oikeasti valoa, eivät pelkästään tunnelmaa. Pienessä posliinirasiassa on tulitikkulaatikko. Ja lasinalusia suosin lasisen pöytälevyn päällä - mutta eihän niitä kukaan koskaan muista käyttää!

Samana iltana terassilla jo istuttiinkin iloisessa seurassa kera naapuruston rouvien. Kukaan tuskin huomasi stailaustani - kiinnostus kohdistui heti lähdössä ihan muihin asioihin. Poks vaan!

PS. Ihmettelettekö, missä ne tomaatit ja perunat ovat? Ne jäivät näissä kuvissa selkäni takana olevaan terassinosaan.