Elphie eli Elbphilharmonie - rakkaalla lapsella on monta nimeä

Hampurilaisilla - tässä merkityksessä Saksan Hampurin asukkaat - on ihan uusi onnen, ilon ja ylpeyden lähde, nimittäin uusi konserttitalo Elbphilharmonie, jota myös hellittelynimellä Elphie kutsutaan.

Punatiilestä ja lasista koostuva monumentti ahmaisee sisäänsä yhden suuren ja yhden pienen konserttisalin, pieniä harjoittelu-, studio- ja työpajatiloja, hotellin, asuntoja, ravintolan, matkamuistomyymälän ja kaikenlaisia jänniä arkkitehtoonisia ratkaisuja.

Lasiosuus makaa vanhan punatiilirungon päällä.

Lasinen osa on opaslehtisen mukaan kuin aalto, ja lasiseinien "kuplat" mieltääkin mukavasti laineiden liplatukseksi, mutta minulle tuli rakennuksesta kokonaisuudessaan mieleen purjelaiva. Tiilinen alaosa on kuin laivan runko, lasipäällys kuin tuulessa hulmuavat purjeet.

Ja olinhan siellä tosiaan minäkin! Vietin nimittäin ihastuttavan pitkän viikonlopun / miniloman äitini kanssa Hampurissa. Ihan turisteina oltiin paitsi että olimme myös sukuloimassa. Tätini ja serkkuni perheineen asuu Hampurissa. Itse asuin tuolla Elben rannalla vuoden verran kesästä 1993 kesään 1994 eli yli 20 vuotta sitten!

Arkkitehtuuri oli kyllä vaikuttavaa, vaikkakin täytyy sanoa, että Hampurissa on paljon muutakin kaunista, ja tämä on vain yksi kaunis rakennus. Hampurissa osataan kuitenkin ottaa uutuudenviehätyksestä kaikki irti, ja Elphiestä on tullut sen avaamisen jälkeen tämän vuoden tammikuussa yksi kaupungin ykkösturistikohteista eikä Elphie-mainintoihin voi olla törmäämättä, jos vähänkään Hampuriin liittyvillä internet-sivuilla surffailee.

Mutta hyvä niin! Tuona lauantaina kun me siellä olimme, huhtikuun ensimmäisenä päivänä, kansaa vaelsi paikalle laumoittain. Hieno sisäänpääsyjärjestelmä on rakennettu. Sisäänpääsy ei kylläkään maksa mitään, paitsi jos haluaa varata pääsynsä netissä jo etukäteen tietyksi ajaksi, mutta kansanjoukkojen virtaa säännöstellään niin, että sisäänpääsylippu pitää kuitenkin käydä hakemassa, ja sillä pääsee sisälle vain tietty joukko ihmisiä tunnin aikana. Loput jonottavat kiltisti.

Arvostan kyllä sitä, että kaupunki kannustaa kaikkea kansaa tutustumaan konserttitaloon. Sitä näytetään brändättävän "koko kaupungin Elphieksi", vältetään liiallista korkeakulttuurileimaa ja korostetaan, että täällä järjestetään musiikkielämyksiä kaikenlaisia musiikkimakuja silmällä pitäen ja kaikkia ikäluokkia palvellen.

Vaikka ei olisi suuri konserttitaloarkkitehtuurin ihailija, käynti Elbphilharmonie-rakennuksessa kannattaa, koska siellä on mahtava näköalaparveke, joka kiertää koko talon, ja jolta näkee näin ollen joka suuntaan.

Näkee esimerkiksi St. Michaeliskirchen, joka on tähän asti hyvin palvellut Hampurin symbolina. Tosin epäilen, että Elbphilharmonie uhkaa Micheliä nyt.

Kun vähän päätä kääntää, näkee muut kirkot, jotka ovat keskustassa päin: oikeanpuoleinen on Katharinenkirche, keskimmäinen Nikolaikirche ja vasemmanpuoleista en muista. (Laitan tähän kun kysyn asiaa Tante Ailalta.) Micheliläisiä kuulema harmittaa kun Katharinella on kaksi tuollaista kaariaukkokerrosta, Michelillä vain yksi. Elämä nyt vain on epäoikeudenmukaista. Kaikkea ei voi saada. Pitää olla tyytyväinen siitä mitä on. Ja niin edelleen, kyllähän te tiedätte.

Elphien pihalla on kaupunkilaisten yhteistä olohuonetilaa. Kunhan ilmat vielä vähän lämpenevät ja aurinko lämmittää kivetykset, noilla portailla on kiva istuskella aurinkoisena päivänä ja mupeltaa Currywurstia. Satamassa joka puolella näkyvät nostokurjet ovat sympaattisia.

Tähän näkymään en ikinä kyllästy. St. Pauli Landungsbrückenin vihreät kupolit näkyvät keskellä kuvaa. Sieltä pääsee Elbe-joen alittavaan tunneliin, ja on kävelymatka St. Pauliin ja Reeperbahnille.

Nykyään satama-aluetta kutsutaan HafenCityksi, ei minun aikaan vielä kutsuttu. Eikä alue silloin ollut vielä näin turistisliipattu kuin nyt.

Sataman viehätyksen tuntee varmaan melkein jokainen. Iloitsen Hampurin puolesta siitä, että ovat näin hienosti ja tyylikkäästi tuotteistaneet satamaromantiikan. Sitäpaitsi yleisövessatkin olivat ihan esimerkillisen siistit, siitä ekstrapojot.

Kevät keikkuen tulevi

Minä en oikein millään enää malttaisi odottaa, että kevät pääsee oikein kunnolla alkamaan - ja sen jälkeen kesä! Toivottavasti se on sellainen pitkä ja ihana kesä, joka lämmittäisi tämän näivettyneen espoolaistädin luut kunnolla ja paahtaisi sääret ruskeiksi!

Nyt onkin loistava hetki palata viime kesän kuviin, niihin ihan ensimmäisiin meidän pihasta ottamiini. Tämä sopii sikälikin loistavasti mielentilaani, koska käyn parhaillaan Helsingin työväenopiston tekstiiligrafiikan kurssia, jossa teemana on Suomi 100 vuotta -hengessä metsä. Olen viime päivät antanut mieleni vaellella vapaasti metsätunnelmissa.

Uskon, että alitajunta tekee tehtävänsä, kun annan luovuudelleni hieman syöttiä ja siimaa. Ja niin on jo käynytkin - minulla on nyt oikein hyvin materiaaleja ja ideoita, mistä aloittaa tekstiiligrafiikkateosteni työstäminen keskiviikkona. Näistäkin kuvista ehkä joku pääsee muodossa tai toisessa kankaalle - todennäköisesti farkkukankaalle!

Kun meidän takaterassilla seisoo keväisenä päivänä, ja kääntää katseensa ylöspäin, näky on tällainen:

Männyt kasvavat rohkeasti kallion päällä - toivon totisesti, että ne ovat saaneet juurensa ujutetuksi jonnekin kallion koloihin napakasti eikä tuuli kaada niitä jonain synkkänä ja myrskyisenä yönä meidän talon päälle. Tunnen vähän myötätuntoa niitä kohtaan - olisivatpa ne pieninä männynsiemeninä tajunneet millaiseen maaperään tekivät kodin.

Ylimmän kerroksen parvekkeilta johtaa betonisilta metsään. Kallioseinämä rajaa pihan (tai terassin) huonemaiseksi alueeksi ja on tietysti myös hieno elementti ihan sinällään. Olen aina rakastanut kallioita, ja Espoossa niitä riittää.

Kahden talon väliin rajautuu kaunis kaistale kalliota ja metsää. Talojen pihojen välissä on kevyet aidat. Jos pihat olisi erotettu toisistaan jämerämmin, yksityisyyttä olisi enemmän, mutta samalla ilmavuudessa menetettäisiin. Sitäpaitsi minusta on mukavaa kun naapureiden pihoille näkyy, ja on kirjaimellisesti matala kynnys mennä jutustelemaan - meillä heidän pihaansa ja heillä meidän. Arvostavatko naapurit sitä onkin sitten kokonaan eri kysymys.

Koska talo on mäen rinteessä, takapihalta päin etupihalle päin katsottaessa on katsekorkeus puiden puolivälissä, jollei ihan latvuksissa. Kaukana alhaalla kulkee vilkaasti liikennöity tie, jonka ansiosta ei ole tunne, että ihan metsässä asuisi. Muutenkin talon toiselta puolelta avautuu kaupunkimaisempaa maisemaa. Pimeällä näkee olohuoneen ja työhuoneen ikkunoista kun liikennevalojen värit vaihtuvat. Pidän talon kummastakin puolesta: metsäisestä ja kaupungista.

Näitäkin kuvia otettaessa oli vielä kevät, ehkä toukokuun alkua. Ei ole enää pitkä aika! Ja minä lähden torstaina Saksaan minilomalle äitini kanssa - yritän kaapata keväiset tuulet sieltä mukaani!

Ensimmäinen yritys kuvata uutta kotia

Onpa vaikeaa alkaa lähestyä uutta kotia, sen kuvaamista kameralla ja sanoin, kun tämä blogi on alunperin inspiraationsa saanut edellisestä kodista.

Jostain on kuitenkin aloitettava, ja ilolla toki sen teen, koska uusi talomme Espoossa on mielestäni kaunis ja kaikin puolin ihana. Se on oikeastaan unelmien täyttymys, koska niin paljon olisi asioita, jotka olisin Oulun talossa halunnut muuttaa, ja jotka nyt ovat kuin ihmeen kaupalla korjaantuneet Espoon kodin oston myötä.

Rakastan talon arkkitehtuuria sellaisenaan. Välillä tuntuu, etten halua yhtään tavaraa pilaamaan talon omia puhtaita linjoja ja koskemattomia pintoja. Koska muutenkin sisustustyylimme (mieheni vielä enemmän kuin minun) kulkee kohti erittäin pelkistettyä ilmaisua, nyt vielä enemmän tuntuu olevan tarve laittaa esille vain muutama kaunis tavara, pitää kaapitkin järjestyksessä ja siivota elämästämme kaikki roina.

Huutaako portaikko tauluja seinille? Pitäisikö ikkunalaudalla olla viherkasvi tai kaksi? Minusta on hyvä näin.

Jonkin eksoottisen kasvin (ehkä bambu?) lehdestä tai sitä mukaellen on tehty koristeellinen vati. Se uinui untaan Oulussa vaatehuoneessa monta vuotta, mutta nyt sille löytyi paikka, jossa sen eleetön eleganssi pääsee oikeuksiinsa.

Rakastan tätä näkymää - portaiden kaiteiden rytmiä, puupintojen ja seinien maalivärin harmoniaa, ja jopa sitä, ettemme oikein ole saaneet päätetyksi kuinka tuo kiintokalusteenomainen syvennys sisustetaan. Tällä hetkellä keskityn vain siihen, ettei se kerää romua. Muuton vihreä kulho kyllä toimittaa joskus alakertaan menossa olevan tavaran välisäilytyspisteen virkaa. 


Keskikerroksesta on käynti sekä etu- että takaterassille. Tässä etuterassin ovi, ja sen edessä Chilewichin matto. On hämmästyttävää, miten sopeutuvaisesti Oulun kodin tavarat ovat löytäneet paikkansa. Kaikki vieraamme ovat kysyneet, mitä kalustehankintoja olemme tehneet uuteen kotiin, ja vastaus on: ei mitään.

Nyt on siis niinkin merkittävä osio talosta kuin ylempi portaikko ja terassinovi kuvattu. Toivo elää, että seuraavalla kerralla pääsen jo vaikkapa eteiseen.

Talo elokuun auringossa

Tuntuu kuin piha ja talo olisivat tällä hetkellä jossakin välitilassa, jossa ne vaivihkaa nautiskelevat vielä hämmästyttävänkin lämpimistä auringonsäteistä, mutta samalla tiedostavat, että kylmät tulevat päälle hetkenä minä hyvänsä.

Ehkä tämä tunnelma heijastelee vain omaa ajatustapaani, jossa elo-syyskuu on haikeaa aikaa, koska kesä loppuu ja arjen stressaavat tekijät muistuvat taas mieleen. Toisaalta pidän syksyä myös innostavana: silloin aloitetaan uusia harrastuksia, käydään töissä kehityskeskusteluja, jännitetään lapsen uuden kouluvuoden alkua, kerätään puutarhasta satoa.

Mutta kuvittelenko vain vai onko auringonvalo erisävyistä ja sen tulokulma eri kuin vaikkapa kuukausi sitten?

Jokin jännä kylmä sävy noissa kuvissa on, vaikka päivä olikin ihan kaunis. Kuvat on otettu viikonloppuna - tänään voikin sanoa, että on virallisesti syksyn ensimmäinen päivä.

Minusta ulkona näyttää tänään heti kylmemmältä kuin eilen, etätyöläisenä tyydyn arvioimaan säätä turvallisesti talon sisältä vain.

Pakollinen asuntomessupostaus 2014

Jokainen kunnon sisustusbloggari käy tietenkin asuntomessuilla - niin minäkin. Täytyy tunnustaa, että moni vuosi on jäänyt väliin, koska asuntomessujen sijainti ei ole sattunut sopivasti meidän reiteille tai vain yksinkertaisesti tuntui puisevalta käydä katselemassa taloja, kun oma rakennusprojekti oli valmistunut jo aikaa sitten.

Kyllä asuntomessuilta aina jotain jää käteen. Osa annista on ideoita, joita voisi soveltaa omaankin kotiin, osa on vain oivalluksia siitä, miten asioita voi tehdä tai mikä näyttää kauniilta tai mikä on muodissa. 

En ole niitä asuntomessukävijöitä, jotka kulkevat arvostellen kohteesta kohteeseen, vaan otan asian esteettisen nautinnon kannalta. Makuja on monia, ja on mielestäni ihan epäreilua arvostella yhden perheen valintoja omista lähtökohdista käsin. Mitä iloa on messuilla käymisestä, jos reitin kulkee otsa rypyssä ja ivallinen hymy naamalla?

Niin kuin mieheni sen sanoi minulle kuiskaten: "Mä en haluu kulkee noiden kahden naisen perässä, kun ne valittaa joka asiasta". Kyseiset rouvat kritisoivat vieläpä äänekkäästi juuri sitä taloa, jonka oli suunnitellut meidänkin talon piirtänyt arkkitehti - joten otin asian melkein henkilökohtaisesti.

Minun lähtökohdistani käsin panin messuilla merkille muun muassa seuraavia asioita:

Terassit vaan jatkavat kasvamistaan ja lisääntymistään. Joissain kohteissa terassi tuntui peittävän yli puolet pihasta - no eipä tarvitse ajella nurmikkoa, jee! Helppohoitoisesta puukomposiitista rakennetut patiot kera oleskelupergoloiden, paljujen ja ulkoporeammeiden kertovat kyllä siitä, että Suomen kesästä (ja talvestakin) otetaan kaikki ilo irti myös omalla pihalla. Itsellekin tuli taas valtava himo ei pelkästään vaihtaa puukomposiittiin, vaan myös laajentaa etupihan terassia ja laittaa sinne ulkoporeamme. One of these days...

Autotallin voi ihan hyvin rakentaa myös talon eteen. Olemme paljon pohtineet meidän pihan mahdollisuuksia autotallin suhteen. Meillä on nyt hyvin kapea autokatos ja pieni, kylmä varasto. Haluaisimme autotallin, huoltokatoksen ja huomattavasti isomman lämmitetyn varaston. Asuntomessuilla moneen autotalliin ajetaan ikään kuin pihan poikki viistosti, ja oleskelupihasta jää osa autotallin taakse, siis kadultapäin katsottuna. Ja näyttää ihan pätevältä ratkaisulta. Ehkäpä mekin uhraamme isomman nurmikenttämme ja rakennamme siihen tallin.

Alla olevassa kuvassa autotalli ei ole varsinaisesti talon edessä, mutta siihen ajetaan "viistosti", ei suoraan tieltä, ja se on linjassa pensasaidan kanssa, piha jää sen taakse.

Yhä enemmän on moderneja koteja, perinnetaloja yhä vähemmän. Toisaalta modernimman arkkitehtuurin suhteen ei ollut suuria yllätyksiä. Ainoana uutena juttuna pidän U-muotoisen talon tulemista, siis sellaista arkkitehtuuria, jossa talon keskelle muodostuu atrium-piha. Minusta ne atrium-pihat ovat aivan ihania laittoipa siihen U:n keskelle sitten istutuksia tai oleskelupaikan tai uima-altaan. Kaikkein perinteikkäimmät talot me jätimme miehen kanssa käymättä - kun arkkitehtuuri ei nappaa, ei jotenkin osaa suhtautua sisätiloihinkaan vakavasti.

Seinä on pinta, jonka voi täyttää jollain jännittävällä. Olen tiedostanut tämän aikaisemminkin, erityisesti miettiessäni meidän ruokailutilan ja olohuoneen yhdistävää seinäpintaa, mutta nyt se iski tajuntaan napakammin: seinille voi tehdä kaikkea kivaa. Voi maalata itse kuvioita tai liimailla perhosia, voi laittaa kivipinnan tai jonkun huiman kuviotapetin. Joku hurja seinä on ihan pakko päästä toteuttamaan kotona.

Oli kiva käydä messuilla, vaikka sainkin mielettömät rakot varpaisiin kävelemisestä. Luulin, että tällä kertaa minulla olisi ollut hyvä kenkävalinta, mutta ehkä siinä helteessä rakot olisivat tulleet mistä kengistä vain. Kaikkia taloja emme jaksaneet emmekä olisi ennen sulkemisaikaa ehtineetkään käydä. Ensi kerralla pitää varustautua paremmin...