Työmatkoilla tehdään luonnollisestikin töitä, yleensä pitkiä, raskaita päiviä, niin että jopa päivälliselle raahautuminen iltaisin ottaa voimille. Joskus ennen ihmettelin, kuka oikein tilaa hotelleiden huonepalvelun kautta ruokaa ja miksi - en ihmettele enää. Siinä vaiheessa kun on tehnyt kymmenen tunnin työpäivän, ollut altistuneena uusille asioille ja ihmisille, ja ripsiväri on hieman valahtanut, tukka hapsottaa ja piilolinssit kirvelevät silmiä, ei riitä enää energiaa ja avointa mieltä vaeltelulle kaupungin katuja pitkin juuri sitä oikeaa ravintolaa etsiskellen.
Nyt kuitenkin viikonloppu sujui rennoissa merkeissä. Tapaan tämän ystäväporukkani kanssa, kutsutaan heitä tässä nyt leikkisästi vaikkapa Töölön mummoiksi, jonkinlaisella kokoonpanolla vähintään kerran vuodessa. Matkustamme mielellämme jonnekin tapaamaan toisiamme, koska ei ole osoittautunut hyväksi ajatukseksi olla kenenkään kotipaikkakunnalla.
Pääpaino on kuitenkin tapaamisessa, ei turistikohteiden läpijuoksemisessa. Emme siis kärsineet huonoa omaatuntoa siitä, että perjantai-iltana kävimme vain lähikaupasta ostamassa viiniä, juustoja ja muuta naposteltavaa, ja roikuimme ystävieni vuokraamalla asunnolla iltamyöhään. On ihan eri tunnelma lipittää viiniä ja lohkoa suuhunsa juustonpaloja kun avoimista ikkunoista leyhyy sisään lämmin kesäilma ja kaduilta kuuluu espanjankielistä kalkatusta.
Ystävieni kämppä oli Anton Martinin alueella, minä asustelin hotellissa Paseo del Pradon varrella. Viehättävän rentoja seutuja.
Lauantaina hippaloitsimme kaupungilla - lukuunottamatta päiväunia, jotka kuuluvat luonnollisesti ohjelmaan nelikymppisillä leideillä - ja vaikuttava kohde oli ruokaan keskittyvä kauppahalli, jonka nimeä en nyt taas muista.
Harvemmin Suomessa näkee simpukoita syötävän jalkakäytävän reunalla. Tyylikästä, kuten koko Madrid on tyylikäs, tosin vähän rosoisella tavalla.
Herkkuja näyteikkunassa. Meidän syömiset menivät jotenkin vähän pieleen. Söin itsekseni ensimmäisenä iltana valtavan hyvin, seuraavana iltana ruokapaikkani oli ihan ala-arvoinen, ja seuraavinakin päivinä jotenkin osuimme ravintoloihin, jotka eivät ihan kärkikastiin menneet.
Lauantain kävelyretkellämme törmäsimme sattumoisin juhlaseurueeseen, mitä ilmeisimmin kyseessä olivat häät, vaikka morsiusparia emme nähneetkään. Oli ihan pakko ottaa kamerasta kaikki mikä irti lähti, siinä määrin hämmentävää pukuloistoa saimme todistaa.
Suomalainen nainen ei kertakaikkiaan missään olosuhteissa pukeudu siihen tapaan kuin nämä espanjalaiset häävieraat, ja se on niin sääli! Suomalaiseen silmääni vaatekoreus vaikutti satumaiselta, karnevalistiselta, epätodelliselta, aivan kuin toisesta avaruudesta.
Pukeudun itse keskimäärin ehkä vähän "yli" suomalaisittain tilanteessa kuin tilanteessa, olen usein todistanut ihmisten päällä juhlissa samoja vaatteita kuin itse käytän arkipäivänä, ja arkipukeutumiseeni kuuluvat ehdottomasti myös korkokengät ja isot korut, mutta edes minä en varmaan tuntisi oloani kotoisaksi hatussa, jossa on vajaan metrin mittaisen sulka.
Tämän naisen hatun sulka on hyvin maltillinen.
Miten elegantilta ihminen voikaan näyttää savuke kädessään. Ja nuo sääret! Ja korot!
Pienellä sivukadulla pääsimme todistamaan yhden vierasryhmän saapumista kirjolle, ja saimme samalla vastauksen kysymykseen, miten yli kymmenen sentin koroilla selviytyy juhlista. Salaisuus on se, että kirkon kulman taakse asti sipsutellaan mukavasti ballerinoissa, ja sitten vaihdetaan.
Käsilaukku ja kengät sävy sävyyn, ja hattu kruunaa koko komeuden. Fantastico!
Kyllä on tällä emännällä hymy herkässä! Aurinko paistaa ja elämä hymyilee! Olen kerta kerralta vakuuttuneempi siitä, että Espanja on se paikka, missä haluan viettää eläkepäiväni.
