Curly girl: Vanhoja hyviä konsteja ja pussillinen uusia

Nyt on tämä Curly Girl -asia ilmaantunut. Se on metodi jossa yhdistellään vanhoja hyviä luonnonkiharan hiuksen hoitotapoja siihen että käytetään hoito- ja muotoilutuotteita joissa ei ole sulfaatteja, tietyntyyppisiä alkoholeja eikä silikonia. Lisäksi metodiin liitetään nykyisellään kaikenlaista käsittelytekniikkaa, joka, jos tarkkoja ollaan, ei siihen ihan alkuperäiseen CG-metodiin kuulu.

Minä miellän nykyisen CG-metodiksi kutsutun asian rykelmäksi kemiallisia hiustenhoidon periaatteita sekä muita käytäntöjä ja tekniikoita joiden pääasiallinen tarkoitus on saada juuri kihara hiuslaatu hyvään kuntoon ja näyttämään hyvältä.

Palaan omaan kiharahistoriaani toisessa postauksessa (jos viitsin), mutta nyt tarkoitukseni on kirjata muistiin omaa curly girl -matkaani vähintäänkin itseni iloksi. Pari ystävääni (terveiset taas Töölön mummoille!) tätä jo toivoivat.

CG-metodin kauneudenhoidollisesta merkityksellisyydestä haluan sanoa tässä vaiheessa tämän verran:

(1) Kuten kaikki luonnonkiharatukkaiset tietävät, kiharat eivät ole olleet muodissa 30 vuoteen. Kiharatukkaiset ovat suoristaneet hiuksiansa suoristusraudoilla ja föönanneet niitä harjan kanssa suoriksi tai pitäneet hyvin lyhyitä kampauksia. Minunkin kiharani ovat omiin silmiini näyttäneet aina ... no, 80-lukulaisilta. Tähän näyttäisi nyt olevan tulossa muutos, ja kihara on ilmeisesti tulossa uudelleen muotiin. CG-metodi on tämän trendin airut ja kiharatukkaisten vapautusliike.

(2) CG-metodilla joidenkin itseään suoratukkaisina pitäneiden ihmisten hiukset ovat alkaneet kihartua. Tukka on todennäköisesti aina ollut taipuisa tai laineikas, mutta jatkuvan käsittelyn seurauksena hius on "unohtanut" osaavansa mennä kiharalle. CG-metodia noudattamalla hiukset uudelleenkoulutetaan kihartumaan. Jopa ihmekihartumisia raportoidaan: täysin piikkisuorasta tukasta on löytynyt laineita tai jopa korkkiruuvi sieltä tai täältä. Yhdistettynä muodin uusiin tuuliin, (todella) moni suoratukkainen haluaa nyt olla oman elämänsä curly girl -tuhkimo. Väitän että ilman muodin muutosta CG-metodista ei kukaan olisi kiinnostunut.

Aloitin metodin "täysimääräisenä" kesäkuun alussa, kutakuinkin täsmälleen kuukausi sitten. Pitää kuitenkin huomioida, että monia nykyään CG-metodiin laskettavia käytäntöjä olen noudattanut jo pidempään:

En kampaa enkä harjaa tukkaa pesujen välillä, pääsääntöisesti kuivana en ikinä paitsi ennen värjäystä kun tukka pitää saada takuttomaksi ennen värin levitystä. Kampaan hiukset joko siinä vaiheessa kun olen levittänyt hoitoaineen tai pesun jälkeen märkänä (yleensä en tällöinkään). Kuivaa tukkaa selvittelen pelkästään sormin.

Pesun jälkeen käytän hiusten kuivaamiseen trikookankaan palaa, froteepyyhkeellä en koske hiuksiini. Jos tarkkoja ollaan, niin en oikeastaan pyyhekuivaa tukkaani ollenkaan, pelkästään kiedon märän tukan kankaaseen.

En juuri koskaan lämpökäsittele tukkaani. Annan ilman kuivattaa. Joskus harvoin tartun diffuuseriin ja miedolla lämmöllä kuivattelen hetken aikaa. Suoristusrautaa ja kiharrinta olen viime vuosina käyttänyt muutamia kertoja vuodessa.

Pesen hiuksiani aika harvoin, alle kaksi kertaa viikossa, ja pyrin muutenkin välttämään hiusten kastumista läpikotaisin, esimerkiksi uidessa en sukeltele enkä saunassa käydessäkään välttämättä kastele hiuksiani.

Kesäkuun alussa tein nk. final washin. Tämä on "final" siksi että se tehdään (teoriassa) vain kerran, silloin kun metodi aloitetaan, shampoolla joka metodissa normaalisti käytettävistä tuotteista poiketen sisältää sulfaatteja. Tämän tarkoituksena on kertapesemällä puhdistaa hiukset silikonista. Tein pesun System 4 Climbazole -shampoolla.

Tällä hetkellä hoidan hiuksiani näin:

Pesu

Pesen hiukset metodiin sopivalla hoitoaineella tai puhdistavalla hoitoaineella (conditioner only wash eli co-wash), toisinaan shampoollakin. Hieron hoitoaineen / shampoon hiuksen juureen ja vaahdotan vedellä, tarkoitus on siis pestä nimenomaan päänahka. Huuhtelen aineen pois.

Hoitoaineena minulla on nyt käytössä Cutrin Bio + Scalp Therapy Hydra Balance Conditioner ja saman sarjan puhdistava hoitoaine (Cleansing Conditioner). Shampoona minulla on aivan ihana kosteuttava shampoo Morocconoil Hydration.

Seuraavaksi laitan hoitoaineen ja lutrailen sen kanssa hetken aikaa niin että pidän päätä alaspäin ja puristelen tukkaa alhaalta ylöspäin nostaen. Tätä kutsutaan metodissa squish to condish eli STC-tekniikaksi, ja sen tarkoitus on puristaa hiukseen hoitoaineen hoitavia ainesosia ja kosteutta, ja samalla muistutella hiusta kihartumaan. Minun hiukset kyllä muistavat sen asian ihan muutenkin, mutta squish to condish on vaan ihanaa, aivan kuin tukka todella tykkäisi hoidettavana olemisesta. Tässä vaiheessa kampaan tukan ja poistan irtoavat hiukset - minulla lähtee tukkaa aivan valtavasti - ja sitten huuhtelen hoitoaineen pois.

Tämän lisäksi laitan maskin tai sitten en laita. Maski on raskaampi tehohoito, jonka annetaan vaikuttaa pidempään. Läimin sitä tukkaani kourakaupalla, en yhtään säästele, tukka saa olla ihan raskas ja liukas maskista.

Maskina käytin muutamassa pesussa Garnierin Banana Hairfoodia mutta jätin sen alkukotipaikkaani rantasaunalla käytettäväksi ja ostin kotiin Organic Shopin Argan & Amla Hair Maskin.

Kiedon tukan trikookankaaseen, tätä kutsutaan metodissa ploppaamiseksi ja päähinettä plopiksi, ja istahdan noin kymmeneksi minuutiksi lukemaan viimeisimmät kuulumiset Facebookin curly girl -ryhmistä. Sitten huuhtelen maskin pois.

Sitten on jätettävän hoitoaineen vuoro. Näitä tuotteita on yllättävän vaikea löytää.

Minulla on tähän asti ollut luontaistuotekaupasta ostettu Bio2You Hair Serum -suihke, jota en voi suositella kellekään. Ei se taida edes olla oikeasti hoitoaine, mikä lie seerumi on. Eilen ostin Shea Moisturen huomattavasti tuhdimman jätettävän hoitoaineen ja kokeilen sitä sitten kun seuraavan kerran on pesupäivä.

Lopuksi kiedon tukan valuvan märkänä trikookankaaseen.

Kuivattaminen ja muotoilu

Ploppaan eli annan tukan olla trikookankaan sisässä 10-15 minuuttia tai sen aikaa kun minulla kestää siivota suihkusta ällöt hiuskasat ja kerätä kimpsuni ja kampsuni ja siirtyä yläkertaan omaan kylpyhuoneeseeni.

Jo mainitulla, läimitään tukkaan kourakaupalla asioita -metodillani kyllästän tukan ensin itse keitetyllä pellavansiemengeelillä, sitten aloe vera -geelillä ja lisäksi jollakin pitoa tuovalla metodin mukaisella geelillä. Levitän aineet praying hands -tapaan. Se tarkoittaa että hiukset liu'utetaan käsien välissä käsien ollessa niin kuin rukoilemista kuvaavassa emojissa, ei siis kädet ristissä vaan kämmenet vastakkain. Käyn tukan läpi myös ylhäältä alas nostaen ja puristellen niin että kihara pompahtaa nätisti.

Geelinä minulla on nyt Wellan EIMI Sculpt Force joka minulla oli jo ennen metodille ryhtymistä ja joka sattuu olemaan CG-hyväksytty tuote.

Tässä vaiheessa tukka on siis edelleen hyvin märkä. Jos pellavansiemengeeli on hyvin löllöä, tukasta tipahtelee vielä nestettä, jota kuivailen varovasti trikoolla. Päälaelta ja sivuilta nostan tukkaa klipsuilla niin että se ei valu päätä pitkin ja kuivuu kauniimpaan asentoon.

Sitten alkaa kaikkein vaikein osuus eli ilmakuivaaminen jonka aikana pitäisi pystyä olemaan koskematta tukkaan, jotta kiharat kuivuvat ja kovettuvat geelin muodostaman castin eli muotin sisään. Tämä vaihe kestää minulla puoli päivää!!! Pesenkin tukkaani vain etätyöpäivinä ja viikonloppuisin. Ja en todellakaan pysty olemaan koskematta, tosiasiassa räplään tukkaa koko ajan.

Kun tukka on kuiva, rikon castin puristelemalla käsin tai kankaan avulla. Jos jää pörröä, silottelen vielä pikkiriikkisellä määrällä geeliä.

Ja valmista tuli!

Freesaus

Pesujen välipäivinäkin tukkaa pitää laittaa, ainahan tukkaa on pitänyt laittaa, asia ei siitä muutu CG-metodin myötä.

Freesausrutiinini on käytännössä sama kuin muotoilu pesun jälkeen. Kostuttelelen päällimmäiset kerrokset tukasta pellavansiemengeelillä, aloe veralla ja geelillä, tässä taas ne rukoilevat kädet ja rutistelu. Annan ilmakuivua. Töihin lähtiessäni tukka ei välttämättä vielä ole ihan kuiva, joten puristelen castia vielä työmatkalla ja töihin saapuessani.

Sellainen on minun curly girl -metodisovellukseni. Tällä hetkellä noudatan metodia melko orjallisesti koska haluan toden teolla kokeilla toimiiko tämä. Tavoitteeni on saada kiiltävät, kostean ja liukkaan näköiset ja tuntuiset kiharat. Ei haittaa vaikka kiharani hieman löysenisi, kiharatyyppini on 3a-3b, kunhan vain pääsisin pörröstä eroon!

Tässä kuvassa ollaan jo aika lähellä sitä, joten toivo elää:

Anne te Velde-Luoman Kaaoksen kesyttäjä on sujuvan elämän Niksi-Pirkka #lukupiiri

Paikka kaikelle -ryhmässä Facebookissa aloitettiin helmikuussa lukupiiri, jossa luetaan järjestämisoppaita ja keskustellaan niistä. Aion osallistua lukupiiriin, ja lukea listalla olevat kirjat, myös ne, jotka jo kertaalleen olen lukenut. Ensimmäinen kirja on Anne te Velde-Luoman Kaaoksen kesyttäjä, jonka luulin jo kertaalleen lukeneeni, mutta joka olikin jäänyt minulta kesken. Aloitin alusta uudelleen.

Varoituksen sana koko lukupiirihommasta: Tällainen järjestämisaiheiden rakastaja suhtautuu myönteisesti kaikkiin tämän aihealueen kirjoihin. Järjestämisen ja uudenlaisen tavarasuhteen opettelun merkitystä en kyseenalaista. Joku, jonka mielestä kodin järjestyksessä pitäminen on pinnallista tai hassua marttailua, saattaa kokea järjestämisoppaat turhanpäiväisenä, minä en.

Sympaattinen aloittajan opas kurinalaisuuden voimaan uskovalle

Kaaoksen kesyttäjä on helppolukuinen, sympaattinen ja erittäin kauniisti taitettu kirja, jota voi suositella ihan ensimmäiseksi tutustumiseksi tavaroiden karsimisen aihepiiriin. En ehkä itse ole täsmälleen kohderyhmää (enää), koska kirjan alkupuolen tavaroihin keskittyvä osuus tarjoaa minulle ikävän vähän samastumiskohtia. En kykene enää inspiroitumaan ihan perusohjeista kun oman kodin tavaravirrat on jo aikaa sitten pääsääntöisesti kesytetty, ja minulle on jo ehtinyt muodostua hyvin vahva mielipide siitä mikä toimii meillä ja mikä ei.

Tuntuu että pitää ihan puolustella sitä että löydän Kaaoksen kesyttäjästä jonkin verran kritisoitavaa. Suosittelen sitä silti lämpimästi! Jokainen löytäköön oman tiensä!

Te Velde-Luoman suhtautuminen elämänmuutoksiin on hyvin perinteinen: vaaditaan vain sisäinen motivaatio ja itsekuria. Olen itse paljon pohtinut kurinalaisuuden, itsekurin ja rationaalisuuteen pohjautuvan päätöksenteon merkitystä elämässäni, ja olen hiljalleen menettämässä uskoni kurinalaisuuteen hyvänä elämänhallinnan periaatteena. Kirjassa tavarakuormia verrataan ylipainoon ja annetaan ymmärtää, että kumpaankin pätee sama mekanismi: kun tajuat mikä on elämässä tärkeää ja otat itseäsi niskasta kiinni, pienin askelin pääset kohti normaalipainoa/roinatonta kotia. Nykyään tiedetään että itsekuri ei pitkälle riitä, vaan että ihmisen psykologiset, jopa ihmiskehon fyysiset ja kemialliset prosessit ovat paljon monimutkaisempia ja voimakkaampia kuin itsekuri.

Ylipäätään kirjan alkupuolen esimerkit kiireisestä elämästä eivät puhuttele minua koska olen jo aikaa sitten siivonnut elämästäni asiat joita tekisin vain siksi että se on trendikästä tai koska "niin kuuluu tehdä". Toisaalta mainitaan pyörällä töihin ajaminen esimerkkinä hyvistä asioista kun taas itse näkisin sen täydellisenä aikasyöppönä. Turhina velvollisuuksina nostetaan esimerkeiksi asioita jotka itse koen elämässä kaikkein tärkeimpänä, kuten tuttavien tapaaminen. Selvästikin Anne on hyvin hyvin erilainen ihminen kuin minä! Samoja periaatteita voi tietenkin soveltaa omaan elämään mutta hankalaa se tunnetasolla on kun oma ensireaktio on moneen ohjeeseen: ”Mutta eihän se noin mene!”

Sujuvan elämän Niksi-Pirkka

Kaaoksen kesyttäjän "perusmetodi tavarakaaoksen kesyttämiseksi" (s. 47) jää yllättävän löysäksi. Karsimisen periaatteita ei ole muotoiltu kovin ytimekkäästi: ”mikä on tarpeellista, inspiroivaa, kaunista...”. Jo lauseessa käytetyt kolme pistettä ovat paljastavia: selkeää reseptiä ei anneta, ja tällä periaatteella ei välttämättä tarvitse luopua yhtään mistään.

Verrattuna Konmariin (joka on lukupiirilistalla seuraavana), tämä onkin Kaaoksen kesyttäjän suurin heikkous: metodia ei ole loppuun asti yksinkertaistettu ja tuotteistettu. Toisaalta, hieman löyhempänä monenlaisten erilaisten toimintatapojen luettelona Kaaoksen kesyttäjä puhuttelee sellaista lukijaa, joka etsii vinkkejä sujuvampaan arkeen mutta ei halua tehdä täyskäännöstä elämässään. Siinä missä Konmari on uskonlahko, Kaaoksen kesyttäjä on sujuvan elämän Niksi-Pirkka.

Tavaroidenseulontatekniikka (s. 55) sen sijaan on hyvin suoraviivainen, ja kirjassa kivasti kuvilla havainnollistettu. Jos minun pitäisi valita Konmari-metodin ja tämän välillä, suosittelisin tätä koska te Velde-Luoman neljän laatikon tekniikka on armollisempi, arkielämän keskellä toimivampi, vähemmän disruptiivinen kuin Konmarin tapa, jossa kaikki saman kategorian esineet haetaan kaikista kaapeista kerralla ulos.

Neljä eri laatikkoa seulontavaiheeseen. Kuva kirjasta Kaaoksen kesyttäjä.

Hupsis - digitalisaatio tapahtui!

Kaaoksen kesyttäjä ei tyydy neuvomaan materian raivaamisessa ja järjestelyssä vaan käsittelee myös paperien arkistointia, elektronisessa muodossa olevan datan, kuten sähköpostien järjestämistä, ja vieläpä ajankäyttöäkin. Tämä monipuolisuus on sekä sen vahvuus että heikkous. Näin montaa aluetta on mahdotonta käsitellä perinpohjaisesti yhdessä kirjassa, ja moni luku on pelkkää vinkkiluetteloa ilman syvempää pohdintaa. Toisaalta monipuolisuus tekee Kaaoksen kesyttäjästä jotain enemmän kuin tavaroidenkarsimisoppaan.

Lukiessani hämmästelin, millaisen aimoharppauksen digitalisaatio on ottanut siinä vajaassa kymmenessä vuodessa joka on kulunut kirjan ensimmäisen painoksen julkaisemisen jälkeen! Kaaoksen kesyttäjän vinkit papereiden säilyttämiseen ovat auttamattomasti vanhentuneet. Kuka vielä käsittelee tiliotteita tai suurinta osaa laskuistakaan paperisina? Miksi tuloja ja menoja pitäisi kategorisoida paperilla ja mapeissa kun pankin mobiiliappsi tekee sen automaattisesti? Jos sinun pankkisi appsi ei sitä tee, vaihda DanskeBankiin. Suosittelen hyppäämään kirjan sivut 82-85 kokonaan yli. Älä hyvä ihminen noudata ainakaan sitä neuvoa, että jokaisen vuoden rahaliikenteelle pitäisi olla oma mappinsa! Käytä aikasi hyödyllisemmin esimerkiksi kissavideoita YouTubesta katsellen!

Sähköpostin käsittelyyn annetut vinkit eivät myöskään nykypäivän tietotyöläiselle päde. Monissa nykypäivän työtehtävissä sähköposti on keskeinen työväline eikä ole kertakaikkiaan mahdollista tehdä työtään tehokkaasti niin että katsoisi sähköpostinsa vain kerran päivässä. Muina aikoina siis työt seisoisivat? Kaipaisin itse epätoivoisesti ratkaisua sähköpostitulvaongelmaan, mutta tähän mennessä en ole kohdannut vielä yhden yhtä aidosti toimivaa metodia omaan tilanteeseeni. (Sivumennen sanottuna uskon, että minun perusongelmani on liian suuri työn määrä, ja sähköpostin hallitsemattomuus on tästä vain oire. Mutta se on toisen pohdinnan aihe.)

Pistä korvan taakse Eisenhowerin ajatteluun perustuva ajankäytön nelikenttä

Ajankäytön hallinnan asiat ovat tässä elämänvaiheessa minulle kirjan parasta antia ja päätinkin Kaaoksen kesyttäjää lukiessa hankkia käsiini lisää ajankäyttökirjallisuutta. 

Eisenhowerin ajattelusta inspiraationsa saanut ajankäytön nelikenttä (s. 102) on oivaltava ja alkaa varmasti elää mielessäni omaa elämäänsä. Tähän paneutumista suosittelen lämpimästi, ja aion itsekin syvälukea tämän luvun kirjasta vielä uudelleen.

Hieman kritisoin sitä näkemystä että suunnittelematon haahuilu, ”epämääräinen ajankulu”, olisi ainakaan yksinomaan huono asia. Juuri epämääräinen joutilas aika, sohvalla istuskelu, kaukaisuuteen tuijottelu tai sattumanvaraisuuteen perustuva nettisurffailu tekee sielulle erityisen hyvää. Rajansa lorvailullakin mutta ei kaiken tekemisen tarvitse olla pelkästään joko tärkeää ja pakollista tai poikkeuksellisen inspiroivaa.




Ajankäytön laatulohkot. Kuva kirjasta Kaaoksen kesyttäjä.

Koostin vielä itselleni muistiin Kaaoksen kesyttäjän parhaat vinkit ja oivallukset:

• Älä ryhdy työhön jos olet uupunut tai masentunut. Raivaaminen vaatii päätöksentekokykyä, joka puolestaan vaatii virkeyttä. 
• Tarkastele tavaroitasi kuin vieraan silmin ja kyseenalaista niiden läsnäolo-oikeus. 
• Minkä tahansa tekemisen suunnittelussa on tiedostettava siivoamisen rooli. Mitä enemmän tekemisen tykötarpeita, sen enemmän tarvitaan aikaa niiden paikalleen palauttamiseen. 
• Vaikeasti rei’itettävät (arkistoitavat paperitavarat) voi laittaa muovitaskuun, jossa on tukena A4-kokoinen pahvi. (Tässä siis nimenomaan tämä pahvi on se uusi juttu!)
• Ajastaminen: Tee järjestelyä, arkistointia tai muuta puuhaa 10 minuuttia tai puoli tuntia kerrallaan. Et uuvu ja jaksat aloittaa uudelleenkin.
• Pitkästymisen jääminen historiaan: Internetin keksimisen jälkeen ei tekemisestä ole ollut pulaa. 

Lue myös mitä Paikka kaikelle -blogin Ilana Aalto sanoo Kaaoksen kesyttäjästä!

Obituaari siilille - RIP Leevi 2012-2017

Afrikkalainen kääpiösiiliuros Leevi tuli meille keväällä 2012. Se matkusti ystävämme kyydissä tutulta kasvattajalta Helsingistä Ouluun, ja asettui meille asumaan Ikean lasivitriinistä muokattuun taloonsa. Naapurinisäntä kysyi: ”Onko toi ihan standardia siilille?” Talo oli kieltämättä hieno, kolmikerroksinen, jossa asukas pääsi kulkemaan kerrosten välille rakennettujen liuskojen ja seiniin tehtyjen aukkojen kautta. Siiliä ei saa pitää pienessä häkissä kuten marsua tai hamsteria. Tilaa pitää olla per siiliyksilö noin kaksi neliömetriä. Talo oli Leeville juuri sopiva.

Pieni piikkipallo sulatti sydämemme. Kunnioitimme sen luontaista elämänrytmiä – siili on yöeläin – emmekä päivisin juurikaan ottaneet sitä ulos talostaan seurustelemaan. Opimme käsittelemään piikkistä otusta ilman suojaavia fleece-kankaan paloja eikä Leevikään alkuaikojen jälkeen koskaan vetäytynyt palloksi. Luulimme sitä hieman araksi, kunnes viime kesänä eläinlääkäri kehui Leevin maasta taivaisiin: rohkea, luottavainen, helposti käsiteltävä, touhukas eläin. Ja hyvät hampaatkin oli.

Emme tunne muita siilejä, joten vertailu on vaikeaa, mutta meidän näkökulmastamme katsottuna Leevi sopi luonteeltaan meidän perheeseen hyvin. Se oli utelias, aina nuuskuttelemassa ja kielellään lipomassa uusia asioita, päämäärätietoisesti järjestelemässä pesäpaikkojaan, aktiivinen liikunnanharrastaja juoksupyörässään ja reipas hiekan pelmuttelija hiekkalaatikossa. Se kiukutteli meille sähisemällä, jos sitä häiritsi kesken unien. Viimeisinä kuukausina Leevi otti tavakseen tulla pesäkolosta esiin heti kun ruoka laitettiin illalla kuppiin. Nuorempana se aina odotti, että ihminen vetäytyi sen talosta hieman kauemmaksi. Ehkä se vihdoin uskoi, että me olimme ihan hyviä tyyppejä? Tai sitten ruoka vain alkoi vanhusta houkuttaa enemmän.

Lemmikkieläimiin, kuten niin moneen muuhunkin elämänpiiriin kuuluvaan asiaan, liittyy monenlaisia tunteita. Koin usein ja koen edelleenkin syyllisyyttä siitä, ettei Leevi varsinaisesti ollut elämämme keskiössä – on niin paljon muuta kiireellistä ja tärkeää ja aikaa vievää! Joskus sen talon siivoaminen ja matojen ja sirkkojen annostelu ruokakuppiin tuntui suorastaan sietämättömän rasittavalta. Leevin tullessa taloon tuolloin 10-vuotias poikamme oli aluksi innoissaan, sitten kiinnostus Leeviin lopahti melko täydellisesti. Vasta iltamyöhään aktivoituva, talossaan hiljakseen rapisteleva otus ei jaksanut innostaa vilkasta poikaa – eikä suoraan sanottuna kovin paljon minuakaan. Sain kuitenkin helpotusta syyllisyyteeni siitä siiliasiantuntijan tiedosta, että siilit ovat erakkoja eivätkä suuremmin kaipaa aktiviteetteja. Nukkuminen, juokseminen, hiekkakylvyt, talossa kulkeminen ja syöminen riittävät siilille elämän sisällöksi.

Leevistä tulikin nopeasti mieheni siili. Marko tilasi ja hankki Leevin varusteet, huolehti että ruokapurkkeja oli aina varastossa, ja parin viime vuoden ajan hoiti Leevin ”iltatoimet” lähes poikkeuksetta. Kuulin usein kun Marko jutteli Leeville taloa siivotessaan. Hän avasi lasioven ja huhuili matalalla rauhallisella äänellä: ”Moi Leevi, mitä kuuluu? Marko täällä vaan siivoilee. Tuupa syömään.”

Leevin vei meiltä kasvain. Siiliasiantuntija, eläinlääkäri Pilvi Lassilan mukaan pienet eläimet usein saavat kasvaimia vanhemmiten, ja ne koituvat niiden kohtaloksi. Hän päästi kesällä Leevin vielä kotiin todettuaan, että eläin on reipas ja elämäniloinen. Saimme ohjeeksi seurata syömistä, liikkumista, kakkimista ja pissimistä.

Kasvain oli hirvittävän harmillinen juttu, kun Leevi muuten oli siilivanhukseksi reipas ja elinvoimainen. Jopa palloksi paisuneeseen mahaansa se tuntui suhtautuvan huolettomasti: juoksenteli sen mitä kykeni, söi ja joi, nuuskutteli kuten ennenkin. Sitten ei enää onnistunut ahtaissa porrasaukoissa kulkeminen eikä juoksupyörässä juokseminen. Marko sijoitti ruokakupit ja hiekkalaatikon talon alakertaan vanhusta varten.

Koitti sitten se päivä, kun Marko tiedotti meille, ettei Leevi enää kykene kiipeämään hiekkalaatikkoon, sen toinen takajalka on kasvaimesta johtuen käyttökelvoton, ja tietyllä tavalla sivulle kellahtaessaan se ei enää meinaa päästä jaloilleen. Tutulta Pilvi-eläinlääkäriltä löytyi eutanasia-aika heti seuraavalle päivälle.

Vietimme Markon kanssa eläinlääkärin vastaanottohuoneessa puolituntisen, jonka aikana pieni, meille niin rakas otus, vaipui Markon sylissä uneen. En ikinä unohda sitä tunteikasta hetkeä kun valo himmeni siilivanhuksen silmissä samalla kun kuiskuttelimme sille lempeitä sanoja: Olet ollut hyvä siili. Kohta ei enää satu. Nuku hyvin Leevi.

Meidän perheenjäsenten sydämissä on aina pikkuruisen piikkipallon muotoinen aukko. Minulle tuli täytenä yllätyksenä miten suuresti niin pientä ja vaatimatonta olentoa voi surra. Äitini halusi lohduttaa minua ja sanoi: ”Sinne se pääsee samaan ihanaan paikkaan missä Miisu-kissakin on.” Minä sanoin tuohtuneena: ”Eihän se nyt kissojen taivaaseen mene! Sehän on siili!”

Jos siileillä olisi taivas, siellä madot olisivat paksuja pullukoita, maito laktoositonta, juoksupyörät isoja ja vauhdikkaita. Siellä olisi tiloja missä vaellella yösydännä ja pesäkoloja joissa järjestellä pehmusteet paikoilleen. Ihanaa kun kuljit Leevi meidän kanssa hetken matkaa - keveät mullat ja pullukat madot!

Elphie eli Elbphilharmonie - rakkaalla lapsella on monta nimeä

Hampurilaisilla - tässä merkityksessä Saksan Hampurin asukkaat - on ihan uusi onnen, ilon ja ylpeyden lähde, nimittäin uusi konserttitalo Elbphilharmonie, jota myös hellittelynimellä Elphie kutsutaan.

Punatiilestä ja lasista koostuva monumentti ahmaisee sisäänsä yhden suuren ja yhden pienen konserttisalin, pieniä harjoittelu-, studio- ja työpajatiloja, hotellin, asuntoja, ravintolan, matkamuistomyymälän ja kaikenlaisia jänniä arkkitehtoonisia ratkaisuja.

Lasiosuus makaa vanhan punatiilirungon päällä.

Lasinen osa on opaslehtisen mukaan kuin aalto, ja lasiseinien "kuplat" mieltääkin mukavasti laineiden liplatukseksi, mutta minulle tuli rakennuksesta kokonaisuudessaan mieleen purjelaiva. Tiilinen alaosa on kuin laivan runko, lasipäällys kuin tuulessa hulmuavat purjeet.

Ja olinhan siellä tosiaan minäkin! Vietin nimittäin ihastuttavan pitkän viikonlopun / miniloman äitini kanssa Hampurissa. Ihan turisteina oltiin paitsi että olimme myös sukuloimassa. Tätini ja serkkuni perheineen asuu Hampurissa. Itse asuin tuolla Elben rannalla vuoden verran kesästä 1993 kesään 1994 eli yli 20 vuotta sitten!

Arkkitehtuuri oli kyllä vaikuttavaa, vaikkakin täytyy sanoa, että Hampurissa on paljon muutakin kaunista, ja tämä on vain yksi kaunis rakennus. Hampurissa osataan kuitenkin ottaa uutuudenviehätyksestä kaikki irti, ja Elphiestä on tullut sen avaamisen jälkeen tämän vuoden tammikuussa yksi kaupungin ykkösturistikohteista eikä Elphie-mainintoihin voi olla törmäämättä, jos vähänkään Hampuriin liittyvillä internet-sivuilla surffailee.

Mutta hyvä niin! Tuona lauantaina kun me siellä olimme, huhtikuun ensimmäisenä päivänä, kansaa vaelsi paikalle laumoittain. Hieno sisäänpääsyjärjestelmä on rakennettu. Sisäänpääsy ei kylläkään maksa mitään, paitsi jos haluaa varata pääsynsä netissä jo etukäteen tietyksi ajaksi, mutta kansanjoukkojen virtaa säännöstellään niin, että sisäänpääsylippu pitää kuitenkin käydä hakemassa, ja sillä pääsee sisälle vain tietty joukko ihmisiä tunnin aikana. Loput jonottavat kiltisti.

Arvostan kyllä sitä, että kaupunki kannustaa kaikkea kansaa tutustumaan konserttitaloon. Sitä näytetään brändättävän "koko kaupungin Elphieksi", vältetään liiallista korkeakulttuurileimaa ja korostetaan, että täällä järjestetään musiikkielämyksiä kaikenlaisia musiikkimakuja silmällä pitäen ja kaikkia ikäluokkia palvellen.

Vaikka ei olisi suuri konserttitaloarkkitehtuurin ihailija, käynti Elbphilharmonie-rakennuksessa kannattaa, koska siellä on mahtava näköalaparveke, joka kiertää koko talon, ja jolta näkee näin ollen joka suuntaan.

Näkee esimerkiksi St. Michaeliskirchen, joka on tähän asti hyvin palvellut Hampurin symbolina. Tosin epäilen, että Elbphilharmonie uhkaa Micheliä nyt.

Kun vähän päätä kääntää, näkee muut kirkot, jotka ovat keskustassa päin: oikeanpuoleinen on Katharinenkirche, keskimmäinen Nikolaikirche ja vasemmanpuoleista en muista. (Laitan tähän kun kysyn asiaa Tante Ailalta.) Micheliläisiä kuulema harmittaa kun Katharinella on kaksi tuollaista kaariaukkokerrosta, Michelillä vain yksi. Elämä nyt vain on epäoikeudenmukaista. Kaikkea ei voi saada. Pitää olla tyytyväinen siitä mitä on. Ja niin edelleen, kyllähän te tiedätte.

Elphien pihalla on kaupunkilaisten yhteistä olohuonetilaa. Kunhan ilmat vielä vähän lämpenevät ja aurinko lämmittää kivetykset, noilla portailla on kiva istuskella aurinkoisena päivänä ja mupeltaa Currywurstia. Satamassa joka puolella näkyvät nostokurjet ovat sympaattisia.

Tähän näkymään en ikinä kyllästy. St. Pauli Landungsbrückenin vihreät kupolit näkyvät keskellä kuvaa. Sieltä pääsee Elbe-joen alittavaan tunneliin, ja on kävelymatka St. Pauliin ja Reeperbahnille.

Nykyään satama-aluetta kutsutaan HafenCityksi, ei minun aikaan vielä kutsuttu. Eikä alue silloin ollut vielä näin turistisliipattu kuin nyt.

Sataman viehätyksen tuntee varmaan melkein jokainen. Iloitsen Hampurin puolesta siitä, että ovat näin hienosti ja tyylikkäästi tuotteistaneet satamaromantiikan. Sitäpaitsi yleisövessatkin olivat ihan esimerkillisen siistit, siitä ekstrapojot.

Kevät keikkuen tulevi

Minä en oikein millään enää malttaisi odottaa, että kevät pääsee oikein kunnolla alkamaan - ja sen jälkeen kesä! Toivottavasti se on sellainen pitkä ja ihana kesä, joka lämmittäisi tämän näivettyneen espoolaistädin luut kunnolla ja paahtaisi sääret ruskeiksi!

Nyt onkin loistava hetki palata viime kesän kuviin, niihin ihan ensimmäisiin meidän pihasta ottamiini. Tämä sopii sikälikin loistavasti mielentilaani, koska käyn parhaillaan Helsingin työväenopiston tekstiiligrafiikan kurssia, jossa teemana on Suomi 100 vuotta -hengessä metsä. Olen viime päivät antanut mieleni vaellella vapaasti metsätunnelmissa.

Uskon, että alitajunta tekee tehtävänsä, kun annan luovuudelleni hieman syöttiä ja siimaa. Ja niin on jo käynytkin - minulla on nyt oikein hyvin materiaaleja ja ideoita, mistä aloittaa tekstiiligrafiikkateosteni työstäminen keskiviikkona. Näistäkin kuvista ehkä joku pääsee muodossa tai toisessa kankaalle - todennäköisesti farkkukankaalle!

Kun meidän takaterassilla seisoo keväisenä päivänä, ja kääntää katseensa ylöspäin, näky on tällainen:

Männyt kasvavat rohkeasti kallion päällä - toivon totisesti, että ne ovat saaneet juurensa ujutetuksi jonnekin kallion koloihin napakasti eikä tuuli kaada niitä jonain synkkänä ja myrskyisenä yönä meidän talon päälle. Tunnen vähän myötätuntoa niitä kohtaan - olisivatpa ne pieninä männynsiemeninä tajunneet millaiseen maaperään tekivät kodin.

Ylimmän kerroksen parvekkeilta johtaa betonisilta metsään. Kallioseinämä rajaa pihan (tai terassin) huonemaiseksi alueeksi ja on tietysti myös hieno elementti ihan sinällään. Olen aina rakastanut kallioita, ja Espoossa niitä riittää.

Kahden talon väliin rajautuu kaunis kaistale kalliota ja metsää. Talojen pihojen välissä on kevyet aidat. Jos pihat olisi erotettu toisistaan jämerämmin, yksityisyyttä olisi enemmän, mutta samalla ilmavuudessa menetettäisiin. Sitäpaitsi minusta on mukavaa kun naapureiden pihoille näkyy, ja on kirjaimellisesti matala kynnys mennä jutustelemaan - meillä heidän pihaansa ja heillä meidän. Arvostavatko naapurit sitä onkin sitten kokonaan eri kysymys.

Koska talo on mäen rinteessä, takapihalta päin etupihalle päin katsottaessa on katsekorkeus puiden puolivälissä, jollei ihan latvuksissa. Kaukana alhaalla kulkee vilkaasti liikennöity tie, jonka ansiosta ei ole tunne, että ihan metsässä asuisi. Muutenkin talon toiselta puolelta avautuu kaupunkimaisempaa maisemaa. Pimeällä näkee olohuoneen ja työhuoneen ikkunoista kun liikennevalojen värit vaihtuvat. Pidän talon kummastakin puolesta: metsäisestä ja kaupungista.

Näitäkin kuvia otettaessa oli vielä kevät, ehkä toukokuun alkua. Ei ole enää pitkä aika! Ja minä lähden torstaina Saksaan minilomalle äitini kanssa - yritän kaapata keväiset tuulet sieltä mukaani!

Sormuksille uudet kodit

Näin jokin aika sitten netissä kivan ohjevideon sormuslaatikon värkkäämiseen kierrätystarpeista. Päätin, että tuon kyllä joskus toteutan. Monesti olen päättänyt, mutta tällä kertaapa toteutinkin. Jos löydän videolinkin vielä, laitan sen tähän, jotta totuus ei unohtuisi: TÄMÄ EI OLE ALUN PERIN MINUN IDEA! KUNNIA SINNE MINNE SE KUULUU! 

Mutta olen kyllä suorittanut pieniä parannuksia ohjeeseen, tai muokannut sitä mieleisekseni - niinhän minä aina teen. Olen sen verran auktoriteettikammoinen / itsepäinen / oman tien kulkija, että kaikesta pitää tehdä omannäköistä. Videolla tämä oli toteutettu yksinkertaisemmin, minä halusin huolitellumman ratkaisun. Silti aika quick and dirty tämäkin on.

Laitan tähän step-by-step-ohjeet siinä muodossa kuin itse tämän projektin tein.

Step 1: Tarvikkeet

Tarvitset tähän:

- Jonkun kivan pienen laatikon, metalliboksin, pahvilaatikon tai muun sellaisen, joka mielellään korkeudeltaan on vain muutaman sentin. Minulla on tässä metallilaatikko Ikean Kvissle-laatikkosarjasta (klik). (Laatikoihin kuuluvat myös korkkiset kannet, jotka tuunasin sitten muuhun tarkoitukseen).

- Vanhoja froteepyyhkeitä tai muuta pehmeää paksua kangasta, vaikkapa jokin fleece-peitto kävisi varmaan myös. Yksi kasvopyyhkeen kokoinen pala riittää pariin pieneen laatikkoon.

- Aika vähäisen määrän jotain kaunista kangasta, josta tulee sormuslaatikon näkyviin jäävä osa. Minulla on tässä tummansinistä raakasilkkiä ylijäämäpala muinaisesta verhosta.

- Kaksipuolista teippiä - ei tosin absoluuttisen välttämätöntä, mutta minä olen kaksipuolisen teipin suurkuluttaja, koska on aika vähän asioita elämässä, joita EI voi ratkaista kaksipuolisella teipillä

- Kynän merkkailuun

- Viivottimen mittailuun

- Sakset leikkailuun



Step 2: Mittaa ja leikkaa sisuspalat
Mittaile laatikkoa apuna käyttäen täsmälleen laatikon kokoisia soiroja froteekankaasta. Tähän pieneen Kvissle-laatikkoon meni juuri sopivasti kolme soiroa, kukin pituudeltaan noin 20 cm. Leikkaa siis froteesta kolme samanlaista.

Step 3: Teippaa ja rullaa
Liimaa kunkin froteesoiron kapeaan päähän koko leveydeltä palanen kaksipuolista teippiä. Rullaile sitten frotee kääryleeksi aloittaen vastakkaisesta päästä. Kun pääset teippipäähän, saat kääryleen pysymään napakasti koossa teipillä.

Step 4: Kääryleet laatikkoon
Sovittele kääryleet laatikkoon. Jos olet tehnyt mittailutyöt huolellisesti, kääryleet asettuvat täydellisesti laatikkoon kuin pienet kapaloidut kolmoset kehtoon.

Step 5: Mittaa ja leikkaa päällyskangas
Mittaa nyt silkistä tai siitä ihanasta kauniista päällyskankaasta mitä oletkaan valinnut hieman isompi palanen. Pituudeltaan se voi olla samaa luokkaa kuin froteesoirot, mutta leveydeltään noin 1 cm laatikkoa leveämpi kummaltakin puolelta.

Step 6: Teippaa ja kiinnitä reunat
Laita kaksipuolista teippiä tällä kertaa pitkille sivuille, kummallekin reunalle. "Kanttaa" teipin leveydeltä kankaan reunat kiinni, vähän kuin tekisit päärmeet, mutta ilman ompelukonetta. Saman asian ajaisi toki myös ompelukone tai palttinauha. Mutta kuten ylhäällä sanoin, ei ole askartelussa kaksipuolisen teipin voittanutta - heleppoa ku heinänteko, sanoisi oululainen.

Step 7: Päällikangas kääryleiden päälle
Ujuta päällikankaan pää yhden kääryleen alle, jotta se pysyisi nätisti paikallaan, ja painele se sitten kuin syvät aallot kääryleiden väliin, ihan pohjaan asti. Nosta viimeistä käärylettä varovasti ja ujuta loppupää sen alle. Varovasti siksi etteivät "väliaallot" lähde irti, nehän eivät ole kiinni millään muulla kuin sillä, että ovat kääryleiden puristuksessa.

Step 8: Tsadaa!
Puuha on valmis ja voit ihailla kättesi työn tulosta. Siinäpä soma sormuslaatikko.

Step 9: Sormukset uusiin koteihin
Asettele sormukset "aaltojen" pohjiin. Kuten kuvasta näkyy, minä hieman värikoodasin. Tuo turkoosi väri sointuu todella kauniisti tummansiniseen silkkiin.

Minä tein näitä laatikoita neljä kappaletta: kolme sormuksille ja vielä yhden pitkän kaulaketjuille. Kaulaketjulaatikko oli vähän haastavampi, koska tein hyvin ohuita ja pitkiä kääryleitä, monta vierekkäin pitkään laatikkoon. Mutta ihan kiva siitäkin tuli!



Ruskeita paketteja

Enpä ole tänä vuonna panostanut jouluun juuri ollenkaan, aika säälittävää oikeastaan. Aattoillan ruokia kun oli määrä laittaa, käpertyilin vain sohvalla kännykkää sormeilemassa kun se ruuanlaittohomma vaikutti hoituvan aviomieheltä ja anopilta varsin mallikkaasti. No mutta hei, olin minä omin töppökätösin vääntänyt lanttulaatikon!

Sentään ihan pikkiriikkisen mietin miten joulupaketit paketoisin. Tämänhetkinen maailman ilmapiiri on sellainen, että tuntuu, että melko vähäeleinen paketointi tuntuu omimmalta. Ihan varmasti aikanaan kun muoti muuttuu runsaampaan ja hörselöisempään suuntaan, menen minäkin siihen mukaan, en nimittäin kuulu ollenkaan niihin ihmisiin jotka väittävät, että tämä on juuri se tyyli, joka heidän elämäänsä on tullut jäädäkseen.

Löysin Aleksanterinkadun joulu-pop-upista (toisesta niistä, tietääkseni niitä oli ainakin kaksi) kivoja luonnonläheisen värimaailman joulutarroja, joita kylvin paketteihin. Käytin nauhana ensinnäkin tällaista leveää paperinauhaa, josta kehitin rusetin / ruusukkeen, jonka kiinnitin tavallisella punaisella paperinarulla.

Yhteen pakettiin ja kahden lahjakortin kuoreen laitoin tuollaista kangasmaista nauhaa, joka ei tunnu niin muoviselta. Eihän tällaisiin paketteihin, jotka on vähän niin kuin jonkun kalakaupan käärepapereita, voi laittaa muovinauhoja, eihän?

Ensimmäinen yritys kuvata uutta kotia

Onpa vaikeaa alkaa lähestyä uutta kotia, sen kuvaamista kameralla ja sanoin, kun tämä blogi on alunperin inspiraationsa saanut edellisestä kodista.

Jostain on kuitenkin aloitettava, ja ilolla toki sen teen, koska uusi talomme Espoossa on mielestäni kaunis ja kaikin puolin ihana. Se on oikeastaan unelmien täyttymys, koska niin paljon olisi asioita, jotka olisin Oulun talossa halunnut muuttaa, ja jotka nyt ovat kuin ihmeen kaupalla korjaantuneet Espoon kodin oston myötä.

Rakastan talon arkkitehtuuria sellaisenaan. Välillä tuntuu, etten halua yhtään tavaraa pilaamaan talon omia puhtaita linjoja ja koskemattomia pintoja. Koska muutenkin sisustustyylimme (mieheni vielä enemmän kuin minun) kulkee kohti erittäin pelkistettyä ilmaisua, nyt vielä enemmän tuntuu olevan tarve laittaa esille vain muutama kaunis tavara, pitää kaapitkin järjestyksessä ja siivota elämästämme kaikki roina.

Huutaako portaikko tauluja seinille? Pitäisikö ikkunalaudalla olla viherkasvi tai kaksi? Minusta on hyvä näin.

Jonkin eksoottisen kasvin (ehkä bambu?) lehdestä tai sitä mukaellen on tehty koristeellinen vati. Se uinui untaan Oulussa vaatehuoneessa monta vuotta, mutta nyt sille löytyi paikka, jossa sen eleetön eleganssi pääsee oikeuksiinsa.

Rakastan tätä näkymää - portaiden kaiteiden rytmiä, puupintojen ja seinien maalivärin harmoniaa, ja jopa sitä, ettemme oikein ole saaneet päätetyksi kuinka tuo kiintokalusteenomainen syvennys sisustetaan. Tällä hetkellä keskityn vain siihen, ettei se kerää romua. Muuton vihreä kulho kyllä toimittaa joskus alakertaan menossa olevan tavaran välisäilytyspisteen virkaa. 


Keskikerroksesta on käynti sekä etu- että takaterassille. Tässä etuterassin ovi, ja sen edessä Chilewichin matto. On hämmästyttävää, miten sopeutuvaisesti Oulun kodin tavarat ovat löytäneet paikkansa. Kaikki vieraamme ovat kysyneet, mitä kalustehankintoja olemme tehneet uuteen kotiin, ja vastaus on: ei mitään.

Nyt on siis niinkin merkittävä osio talosta kuin ylempi portaikko ja terassinovi kuvattu. Toivo elää, että seuraavalla kerralla pääsen jo vaikkapa eteiseen.