sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Tanja pohdiskelee slow lifea

Minulla näyttäisi olevan suuri tarve saavuttaa tunne paremmasta elämänhallinnasta. Olen nyt sellaisella tripillä, että hidas elämä, downshifting ja minimalismi kiinnostavat. Ihan viime päivinä olen lukenut monta hyvää kirjoitusta aiheesta, ja huomannut, että esimerkiksi blogeja hitaasta elämästä tai minimalismista on olemassa paljon. Ajatuksia herättävää luettavaa olivat esimerkiksi Kirsi Pihan kolumni luovuttamisesta ja tämä Hidasta elämää -sivuston artikkeli ja Minimalismin ilo -blogin kirjoitus asumisneliöistä.

On kuitenkin vaikeaa löytää se oikea tapa lähteä muuttamaan omaa elämää. En pidä fanaattisuudesta tässä(kään) asiassa, minua ärsyttää esimerkiksi tavaroiden laskeminen ja ylpistely sillä miten vähän vaatteita omasta kaapista löytyy. Minulle ei myöskään sovi esimerkiksi minimalismiin usein liittyvä askeettinen elämäntapa - haluan, että minun elämäni on yltäkylläistä, runsasta, nautinnollista ja täyteläistä. Minusta ei koskaan tule raakaruokaa syövää, metsässä samoilua harrastavaa, tyhjässä huoneessa joogaavaa ihmistä, joka karsii tavaroistaan vedenkeittimen ja käyttää aina samaa käsilaukkua. Nou vei.


Olen kirjoittanut tavaroiden karsinnasta ja järjestelemisestä tässä blogissa muutamaan otteeseen - tsekkaa vaikka oikean reunan aihepilven kautta kirjoitukset joissa on tunniste "tavaroiden karsinta" tai "järjesteleminen". Näiden järjestelemisoperaatioiden aluellepaneva voima on ollut estetiikan kaipuu.

Luulenkin, että minun minimalismitrippini lähtee liikkeelle nimenomaan kauneudenkaipuusta. Kauneus on yhteensopivia värejä, taitavasti muotoiltuja esineitä, harmoonisia kokonaisuuksia olipa kyse omasta asusta, kodin kalustuksesta tai hajuvesikokoelmasta kylpyhuoneessa, mutta myös avaruutta, valoa ja siisteyttä.



Toinen ajatussuuntani liittyy ajankäyttöön. Kun sanon, että haluan elämäni olevan runsasta ja täyteläistä, se ei tarkoita, että haluaisin valtavasti menoa ja meininkiä, vaan ennemminkin merkityksellisiä hetkiä, laatuaikaa minulle tärkeiden ihmisten kanssa, tunteen siitä, että teen elämälläni jotakin hyödyllistä ja että olen henkisesti tasapainossa.

Siksi suhtaudun kaikenlaisiin aika- ja energiasyöppöihin erittäin nuivasti nykyään. Haluan minimoida ajan, joka kuluu asioihin, mistä en pidä tai jotka kuormittavat. Haluan tehdä asioita keskittyen ja rauhassa.

Elämään kuuluvat kuitenkin velvollisuudet, vaikka karsisikin elämästään turhan ja tyhjäpäisen touhuamisen. Olen luopunut esimerkiksi leipomisesta, ja ruuanlaiton suhteen rima on meillä nykyään todella alhaalla. Syömme noin puolet aterioistamme ravintoloissa tai haemme take-awaytä. Haluan käyttää mahdollisimman vähän aikaa elämästäni keittiössä.



Siivouksen olen ulkoistanut eli itse en pyyhi pölyjä, siivoa vessoja enkä imuroi käytännöllisesti katsoen koskaan. Pyykkihuolto ja keittiön siistinä pitäminen ovat ihan mukavia hommia, ja niitä pyrin tekemään kaikessa rauhassa, en nopeasti ja tehokkaasti. Tänä keväänä en ole tuntenut halua kasvattaa tomaatintaimia tai mitään muutakaan, joten jokakeväisestä kylvö- ja taimikasvatusrumbasta olen luopunut.

En siis koe kotitöitä ja privaattielämääni liittyviä velvollisuuksia kovin kuormittavina. Minulla on myös jo sen verran iso lapsi, että edes lastenhoidolliset tehtävät eivät juurikaan kuormita. Alkaa tuntua, että olen saamapuolella lapseni kanssa. Toki ajoittain on surua ja huolta - voiko sitä välttää poikavillikon äitinä, ei mitenkään!

Työelämä ja siihen liittyvä ajankäyttö on edelleen suurensuuri kysymysmerkki - siinä ei tasapainoa tunnu löytyvän. Kyllähän minä nautin työstäni, joten minua ei haittaa, että työhön kuluu paljon aikaa. Toisaalta haaveilen työtehtävästä, jossa vastuu ei olisi niin raskas kantaa ja joka ei vaatisi niin suuria vapaa-ajan uhrauksia.

En pysty vetämään aiheesta loppupäätelmiä - tämä on pitkä matka. Varmalta tuntuu se, että jatkan pyrkimystä kohti kauneutta ja järjestystä, tasapainoa ja rauhallisuutta. Työelämään liittyvä kipuilunikin saattaa ratketa jollain yllättävällä tavalla, joten sekään ei paina minua epätoivoon.

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Työhuoneen tavaroiden karsinta alkaa tuottaa tulosta

Olen sanalla sanoen tyytyväinen aikaansaannokseeni työhuoneen papereiden ja tavaroiden karsimisen suhteen. Taputapu, siinä hyväksyvä selkääntaputus minulta minulle.

Kerroin aiemmin, miten koville otti heittää rakkaita papereita menemään, ja teinkin sitten pienoisen sääntölievennyksen, ja lupasin itselleni yhden kansiollisen "muistopapereita". Oli ihan pakko hakea jo kertaalleen paperinkeräykseen tuomittujen paperienkin pinosta jokunen nippu takaisin, kun tuntui etten kertakaikkiaan pääse menetyksestä yli.

Sen sijaan työhuoneen Muurame-lipaston päällys vaati lähinnä vain sinniä, kuten täällä Oulussa sanotaan, siis sitä, että jatkoin epämääräisten käsityöaloitusten ja paperipinojen sorttaamista kyllästymiseen asti. Ja sitten vielä vähän.

Nyt tasolle pystyy oikeasti laskemaan tavaroita käsistään. Tämä on huima saavutus.

Ostin huoneeseen myös maton, Kodin Ykkösen Anno-sarjaa, ja huone tuntuu nyt myös huomattavasti kodikkaammalta. Olin viivytellyt maton ostoa, koska mielestäni työhuone on hankalan mallinen maton kannalta. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että voin ihan hyvin ostaa tuollaisen pienen, sievän ja halvan maton, vaikka se ei ikuisuuksia tuolla huoneessa olisikaan. Varmasti sille löytyy käyttöä muualta, jos täällä siihen kyllästyn.


Mustalla muovitarjottimella on vielä muutama juttu, joille en kertakaikkiaan keksi järkevää paikkaa. Jos haluatte tietää, niin siinä on postimerkkien vuosilajitelmia, joita olen aikoinaan saanut mummoltani lahjaksi, ja kokoelma Hampuri-aiheisia kortteja. En kumpiakaan roskiinkaan viitsisi heittää, ja Hampuri-korttikokoelmalla on suuri muistoarvo, koska asuin Hampurissa vuoden.
Haluaisikohan joku ostaa postimerkkilajitelmia?


Nämä pahvilaatikot löysin myös Kodin Ykkösestä, paitsi tuon ylimmän, joka on itse päällystämäni mikäliepahvilaatikko. Vain alimmainen on täynnä tavaraa, nekin muistoesineitä. Olen laittanut todella paljon kaikenlaista esineistöä kirpputorille, mutta muutamista en pysty luopumaan. Nyt yritän koota muistoesineet yhteen paikkaan, jotta näkisin paljonko tällaista tavaraa meillä on, ja jotta saisin määrän pidettyä aisoissa.


Aikakauslehtiä lähti myös aivan valtavat määrät. Olin ilahtunut kun naapurinrouva oikein halusi maksaakin puutarhalehtien vuosikerroista, mutta suurin osa lehdistä meni paperinkeräykseen. Tarkoitus oli viedä niitä kirjastoonkin, mutta puhti loppui kesken, oli vain helpompaa kipata koko lasti kierrätykseen. Nyt yritän pitää sen periaatteen, että paria vuotta vanhempia lehtiä en säilytä. Niitä ei kertakaikkiaan koskaan tule luetuksi uudelleen.


Työhuoneen seinällä ei tähän asti ole ollut mitään. Olen uniikkien taideteosten ystävä - minulle taulu on yhtä kuin maalaus tai vähintäänkin grafiikantyö, joskus harvoin valokuva. Printtijulisteet kuuluivat teini-ikään, tai niillä voi somistaa varastoja tai työpaikan sermejä.

Nyt kuitenkin teippasin rohkeasti seinälle pari kaunista korttia. Tällä tavalla ronskisti teipillä seinään läntättyinä kortit eivät näytä feikkitauluilta, vaan juuri siltä mitä ne ovatkin: seinälle teipattuja kortteja. Ihan kiva kollaasi, johon silmäni osuvat lähes päivittäin.


Ja kirjahyllyn avohyllyt ovat niin houkuttelevan näköisiä, kun kaikki on järjestyksessä! Ihmeellistä, miten sanakirjatkin menivät kirpputorilla kaupaksi, vaikka kuvittelin, että ei kai nykyään kukaan ihan perussanakirjoja paperisina käytä. Sen sijaan vanhat ja edelleen hyviksi havaitut, yksikieliset Dudenit ja Collinsit, sekä äidiltä ja tädeiltä perityt ihanat vanhat sanakirjat ja latinan kieliopit säilytin itselläni.


Työhuone ei edelleenkään tullut valmiiksi. En tällä kertaa siivonnut muuta kuin tasot ja kirjahyllyt. Kaappeja ja laatikoita vielä riittää, mutta tämä on aikaavievä projekti. Annan itselleni aikaa - muuten vaarana on kyllästyminen ja uupuminen.

Nyt on hyvä aika odottaa uutta inspiraation aaltoa. Kyllä se sieltä tulee.

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Arabian kippo ja koruja kirppikseltä

Maanantai-iltapäivät kello 16-17 ovat minun omaa laatuaikaa. Vien pojan neljäksi tanssitunnille, joka kestää tunnin. Minulla on siis tunnin verran aikaa hallussani, tunti, josta kukaan ei vedä minua vastuuseen. Toisinaan käytän ajan järkevästi "hoitamalla asioita", mutta sitä useammin ihan vain humputtelen.

Tämän viikon maanantaina humputtelin sen tunnin verran oululaisella Paljekirppiksellä.

Tarkoitus ei sinällään ollut ostaa mitään, vaikka etsiskelenkin puolivakavissani retrohenkistä pyöreää muovipeiliä. Yhden löysinkin, mutta se oli sen verran kulahtanut ja löperö, että se jäi sinne.

Sen sijaan minuun takertuivat keltainen Arabian kippo, kolme helminauhaa ja kaksi rannerengasta.


Enkä paljon köyhtynyt.

Arabian kippo, jonka hintaa oli lapuista päätellen alennettu kahteen kertaan, maksoi 5 €. Puuhelmet olivat muistaakseni 1,40 €, rannekorut yhteensä samaa luokkaa ja pitkät muovihelminauhat 2,50 € per kappale. Kaikkien hankintojeni yhteishinta siis noin 13 € paikkeilla.


Kyllä tämä ihan aidolta Arabialta vaikuttaa. Kippokupponen on söpö kuin mikä - miksi kukaan ei ollut ostanut sitä? Miksi minä sain onnen löytää sen?


Nämähän näyttävät ihan kulholliselta marjoja! Tekisi mieleni syödä ne!



Snapshots - sitä sun tätä Phuketista

Phuketin loma ei ollut pelkkää allaspulikointia ja auringonpalvontaa. Kohtasin monenlaista kaunista ja/tai ajatuksia herättävää kahden viikon aikana. Tässä postauksessa muutama kuva ja kuvaus minua sykähdyttäneistä hetkistä ja näkymistä.

Korallisaarella oli jollain tapaa unelias tunnelma, aivan kuin aika olisi pysähtynyt hetkiseksi.  Turistien passaaminen ottaa varmasti voimille, joten on hyvä levähtää leppeässä varjossa hetki.

 
Suuri lehti johdatti bambukeppien aitaamalle makean veden suihkulle. Ei se oikeasti johdattanut, kunhan vain makasi maassa.
 

Ehkä pysähtyneen tunnelman toi osaltaan tämä retrokori. Mikäs vuosikymmen nyt olikaan? 1970?


Korallisaari / paratiisisaari - polttavaa hiekkaa, leikkiviä lapsia, snorklaustekniikkaansa uppoutuneita uimareita, viiltävän kirkas ja kuuma aurinko, laatat polttavat varpaiden alla... Onkohan suojakerroin nyt varmasti tarpeeksi korkea?


Koralleja halutaan suojella, mutta minusta tuntui, että minä olisin kaivannut suojelua mereneläviltä! Astuin merisiilin päälle, se jos mikä osaa puolustautua, ja sain reiän jalkapohjaani (toivuin nopeasti) ja kalat tökkivät minua kuonoillaan (onko kaloilla kuonot?). Pakenin merestä aurinkotuolin huomaan ja jätin snorklaamisen etevämmille.


Hotellilla vietettiin meidän kaksiviikkoisen oleskelumme aikana ainakin neljät häät - onneksi ei yksiäkään hautajaisia! Hääjärjestelyt olivat aina tiptop, ja oli huisinhauskaa, että hotellivieraat pääsivät häistä osallisiksi vaikkakin vain sivustakatselijoina. Tuntui ihan normaalilta asettautua viereen toljottamaan, kun morsian saapui. Kertaalleen liikutuin kyyneliin asti morsiamen saapuessa - sitten tajusin, että se olikin vasta yksi kaasoista. Kyllä poikaani nauratti, äiti itkee jo kaasoista!


Halu koristella auto omannäköiseksi näyttää olevan universaalia: Thaimaassa taksikuskilla oli buddhan patsas, ja seuraavalla viikolla Madridissa havainnoin peruutuspeiliin ripustetun rukousnauhan. Maassa maan tavalla.


Tykästyimme jokin aika sitten ramen-keittoon, jota mieheni on tehnyt meillä kotona Glorian Ruoka ja Viini -lehden ohjeella ainakin kolme kertaa ihan lyhyen ajan kuluessa. Tässä ravintolassa olisi ollut mistä valita, niin monenlaisia rameneita.


Meidän hotellissakin oli lukuisia ravintoloita, yksi parhaista oli thaimaalainen ravintola, Chang Thai. Täällä saimme varmaan parasta taikkuruokaa, mitä olemme ikinä syöneet. Myös lapselle maistui massaman curry ihan kohtalaisesti.


Niin mennessä kuin palatessa hyväksi havaittu kombinaatio oli kuohuviiniä ja elokuvia. Premium-luokassa kummatkin olivat ilmaisia.

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Itämaista antiikkia Phuketista: Chan Antique

Nyt on jo korkea aika saada blogiin taas tarinaa, ja nyt kyllä tulee meidän Phuketin loman inspiroimaa juttua ihan väkisinkin. Olimme lomamatkalla kaksi viikkoa, ja sen jälkeen olin heti vajaan viikon työmatkalla, joten kotikulmilta olen vierottunut melkoisen tehokkaasti. Nyt kun loma on vielä tuoreessa muistissa, ja pääsen vihdoin purkamaan kuvia kamerasta, on kiva laitella pari juttua tänne blogiin.

Ensimmäinen tulee tässä, ja teemana on itämainen antiikki yhdistettynä pieneen kritiikkiin Phuketin retkitarjonnasta.

Minä en ole mikään snorklaus-, skootteriajelu-, viidakossakiipeily- tai purjehdustyyppisten aktiviteettien suosija. Juuri näitä kuitenkin kaikki Phuketin retkijärjestäjät tarjoavat. Kestän kyllä yhden tai kaksi tällaista retkeä kahden viikon aikana, ja ihan pakostikin perheen miesväen kanssa pitää jotain urheilullistakin harrastaa, mutta sydämeni sykkii ennemmin estetiikan motivoimalle retkeilylle. Siis sisustuskaupat, arkkitehtuuri, design-kohteet, puutarhat, perhosfarmit. Mutta tehdäänkö näihin retkiä? Eipä tehdä! Pitää itse ottaa selvää, ja ajeluttaa itseään taksilla paikasta toiseen, jos haluaa tämäntyyppisiin kohteisiin tutustua.

Erinäisten tuskallisten googlausoperaatioiden jälkeen löysimme paikan nimeltä Chan Antique (tai Chan's Antique, kirjoitusasu näyttää vaihtelevan). Kuvauksen perusteella paikka vaikutti vakavasti otettavalta antiikkiliikkeeltä. Joten sinne sitten suuntasimme samalla reissulla kun kävimme Phuketin parhaassa ostoskeskuksessa, Central Festivalissa.


Chan Antique oli juuri sitä, mitä toivoin ja enemmänkin, ehdottomasti laadukas käyntikohde, vaikka ei olisi aikomustakaan ostaa mitään. Kyseessä on usean sadan neliömetrin alueelle levittäytyvä, kiinalaista ynnä muuta aasialaista antiikkia myyvä, erittäin siisti ja kaikin puolin asiallinen perheyritys, joka ainakin oman esitteensä mukaan myy esineistöä paljon myös alueen hotelleille.
 
Chan Antique on juuri sellainen paikka, johon voisi viedä kodin sisustuksesta kiinnostuneen turistiryhmän retkelle. Jos ei tämä yksistään riittäisi retkikohteeksi, voisi oheen yhdistää käynnin läheisen sport outletin vieressä olevissa sisustuskaupoissa. Tai orkideapuutarhassa. Tai siellä perhosfarmilla.


En ole itämaisen (tai minkään maalaisen) antiikin suuri tuntija, menen ihan tunteella vain, mutta ymmärtääkseni Chanilla oli erittäin paljon kiinalaista esineistöä. Paljon oli pieniä esineitä, joiden hinta ei ollut suuren suuri. Useimmissa hintalapuissa, joita itse katsoin, hinta oli kolmen ja 25 tuhannen Thaimaan bahtin välillä eli vähän alle sadasta eurosta vähän yli viiteen sataan euroon. Kalliimpaakin varmasti oli tarjolla.


Itse tykkäsin näistä hieman ränsistyneistä puuesineistä, mutta päädyin kuitenkin ostamaan hassun jumaluuspatsaan, josta laitan kuvan joskus toiste. Maksoin siitä noin sata euroa. Tykkäisin noista puuleikkauksista meidän kirjastohuoneen seinällä, ja miehenikin iski silmänsä juuri niihin. Ehkä seuraavalla kerralla sitten niitä.


Kaikenlaisia ja -kokoisia rautakelloja oli myös tarjolla paljon. Myös hotellimme aulassa oli tällainen kello, tosin paljon suurempi, ilmeisesti nämä ovat jotain temppelikelloja, mutta mikä niiden tarkoitus on, sitä en tarkemmin tiedä. Kuvassa alla vasemmanpuoleinen kello oli kuitenkin ymmärtääkseni ihan yksinkertaisesti lehmänkello.


Ihastuin myös erilaisiin säilyttimiin. Alla kuvassa on taso, jonka päälle voi asettaa lautasen. Eivätkö tason tassujalat olekin hellyttävät! Jokin tämäntyylinen olisi aivan ihan elementti puutarhassa. Tämä samoin kuin seuraavassa kuvassa näkyvät ruukuntapaiset ja kannellisen kipot ovat jotain hyvin kevyttä materiaalia, en tiedä yhtään mistä ne on tehty, mutta pidin niitä todella sympaattisina.
 


Chan Antique ja muutama muu paikka sai minut harkitsemaan pikaista alanvaihtoa ja muuttoa Thaimaahan: aivan selvästi Phuketissa tarvittaisiin jotakuta minunkaltaistani perustamaan yritys, joka järjestäisi Phuketin turisteille näitä vähän erilaisia retkiä. Nimenkin jo keksin: Phuket Cultural Tours.

En varmastikaan ole ainoa estetiikasta kiinnostunut turisti, joten luulisi retkille tulevan ilmoittautumisia. Huomenna ajattelin kuitenkin mennä ihan kiltisti vielä vääntämään niitä tietohallintoasioita sinne vanhaan työpaikkaan...


keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Lentokentta-interiooreja

Terveiset Thaimaasta! Olemme olleet taalla lomalla nyt reilun viikon, ja vajaa viikko on viela jaljella. Blogin kirjoittaminen on jaanyt vahalle, koska tietotekniikkaa on mukana vain ipadien ja puhelinten muodossa. Tanaan tulin tahan hotellin yhteen baariin kokeilemaan, josko saisin varkit toimimaan ja kuvia siirretyksi kameralta koneelle, ja tsadaa - pienen puljauksen jalkeen kaikki toimii! Jostain mystisesta syysta Blogger heittaa kayttoliittyman kieleksi thai-kielen, mutta onnistuin googlaamaan ohjeet asetusten muuttamiseksi. Skandeja en nyt kykene saamaan irti koneesta, joten a:lla ja o:lla mennaan.

Tarinoin hotellimme nakymista myohemmin, mutta tassa vaiheessa haluan hehkuttaa Suomen lentokenttien sisustuksellisia herkkupaloja.

Olin kerrassaan haikaistynyt Oulun lentokentan stailauksesta portin 14 laheisyydessa. Teema nayttaa olevan suomalaisuus ja perinteikkyys, koivunrunkoja kaytetaan ikonimaisesti, tyyli on kotoisa, materiaaleina on kaytetty vaneria ja puuta.

Vanerista leikatut puut ja ikkunoiden koivuteippaukset vievat matkailijan satumaiseen suomalaiseen metsaan. Tuollaiset koivuteipit voisin kuvitella liimaavani meilla kotonakin jonnekin, esimerkiksi lasiterassi heraisi nailla teippauksilla ihan uuteen kukoistukseen.



Yhdelle seinalle oli ripustettu rivi koivuaiheisia ryijyja. Harmaan, vihrean ja valkoisen yhdistelma on raikas ja niin kovin tuttu kotoisesta metsamaisemasta.


Ihan lopullisesti sydameni vei tama nurkkaus kokonaisuudessaan. Ryijyt, kiikkustuolit ja rasymatot - voiko olla enaa kansallisromanttisempaa! Minusta tama uusi kotoisuustrendi on todella sympaattinen, vaikka en itse sita osaa meilla kotona viela kovin hyodyntaa. Nerokas tama stailaus on myos siina mielessa, etta mikas sen ihanampaa vaikkapa stressaantuneelle liikematkustajalle kuin paasta hetkeksi kiikuttelemaan rasymaton paalle. Mindfullnessia parhaimmillaan.




Tuo slogan "smooth travelling" saa tassa ihan uuden ulottuvuuden. Travelling couldn't get any smoother than this!


Helsingin paassa siirryimmekin sitten ihan toisenlaiseen tunnelmaan, mutta ihastuttava sekin. Koska meilla oli Thaimaan lennolla Premium-luokan paikat, paasimme Helsingissa Aspire-loungeen odottelemaan jatkolentoa. Loungen interioori oli skandinaavisen eleeton, ja sielta loytyi muutamia makeita elementteja. Kiikkustuolia oli tarjolla taallakin, mutta ihan eri maustein.


Alla olevan kuvan istuinryhmassa ihastuttaa design-tuolin yhdistaminen puupolkkypoytaan. Mikali sisustusblogeja on uskominen, puupolkyt ovat tata nykya kovin trendikkaita. Minunkin konservatiivinen silmani alkaa pikkuhiljaa tottua. Tietylla tapaa naen taman kylla osana sita samaa kotoisuustrendia, jota Oulun lentokentan nurkkauskin edustaa.

Matkustaessa usein ahdistaa, kun ei paase hetkeksikaan omaan rauhaan, muiden silmista pois. Aspire-loungessa yksityisyyden tunteen luovia tiloja on saatu aikaan pienilla istuinalkoveilla seinissa seka erottamalla verhoilla keskelta tilaa saarekkeita. Verhon tuo nakosuojaa ja vahentaa arsykkeita, matkustaja saa vahan hermolepoa.


Ihan toisessa paassa lentokenttaa, kavellessa kohti porttiamme numero 31 tai jotain sita luokkaa, kohtasin taman pupun. Teos on Kim Simonssonin keraaminen White rabbit, jossa on jotain kovin itamaista ja samaan aikaan futuristista - se on kuin avaruudesta laskeutunut pupun muotoon inkarnoitunut buddha! Tassa pupussa ita kohtaa lannen, ja pupun paikka on oivallinen juuri silla kohtaa mista alkavat kaukolentojen portit. Talla paikalla lantinen kotimaa jaa taakse, ja alkaa orientoituminen itaisempaan elinoloon.



Mihinkapa sita sisustus-, kasityo- ja taideintoilija karvoistaan paasisi edes reissun paalla. Silmat ovat koko ajan auki, valmiina bongaamaan uutta ihasteltavaa. Taalla Thaimaassa tyyli onkin sitten jotain ihan muuta, silti aina loytyy jotain, mika inspiroi, herattaa uusia ideoita tai ihan vaan ihastuttaa. Niista sitten myohemmin.

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Ziljoona huopapalloa

Hurahdin noin vuosi sitten huovuttamiseen, josta sittemmin ei ole loppua tullut. Huovuttaminen on ihastuttavan rentoa puuhaa, ja villa on materiaalina kuin taivaasta meille lähetetty.

Minun huovuttamishommani on varmaan monen mielestä täysin mielikuvituksetonta puuhaa. Huovutan nimittäin vain ja ainoastaan palloja, ja tavoitteeni on tuottaa hyvänkokoinen matto huopapalloista. Hayn huopapallomatot ovat varmaan monelle tuttuja, ja niistä idean muistaakseni alunperin sainkin. En kuitenkaan halunnut ostaa Hayn mattoa, koska siinä pallot olivat minusta liian suuria enkä pitänyt mattojen värityksestä. Sittemmin on kuitenkin käynyt niin, että minun palloni eivät kooltaan juurikaan poikkea Hayn versioimista palloista, ja olen myös nähnyt Hayn mattoja ihan kivanvärisinä. Ja se ihan perimmäinen syy on, että huovuttaminen vaan on niin ihanaa, että kehitin heti itselleni tällaisen ikuisuusprojektin, jotta en ikinä joutuisi olemaan ilman huovutusprojektia.

Joka tapauksessa omatekemä matto on niin kovin rakas ajatus minulle nykyään, että siitä en luovu. Sitäpaitsi on maailman rentouttavinta raskaan työpäivän jälkeen käpertyä sohvalle, ottaa pala villaa hyppysiin, ja alkaa tikuttaa palloa.


Maton värit ovat valkoinen, limenvihreä, erittäin vaalea lila, luumu ja sitä hieman vaaleampi violetti. Tehosteena on vielä pinkki pallo siellä sun täällä, mutta pinkit pallot ovat vain kuin kirsikoita jäätelöannoksen päällä eli niitä tulee hyvin vähän.

Matossa on tällä hetkellä noin 300 palloa, ja se on kooltaan noin 50 cm x 30 cm. Jos ja kun matto aikanaan valmistuu, siinä tulee olemaan muutama tuhat palloa.


Pallon teen sillä tavalla, että ensin neulahuovutuksella huovutan pallon muotoonsa, jolloin pallo on oikeastaan jo melko valmis. Sitten märkähuovuttamalla viimeistelen niin että saan palloon sileän pinnan ja villa huopuu lopullisesti napakaksi.

Märkähuovutuksenkin teen käsin. Tiedän kyllä, että neulahuovutetut pallot voisi viimeistellä pesukoneessa, mutta olen vain niin jääräpäinen, että haluan tehdä tuonkin vaiheen omine näppeineni. Sitäpaitsi koko talo tuoksuu ihanalta aina märkähuovutussession jälkeen, kun Mäntysuovan tuoksu leviää kaikkialle!