sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Obituaari siilille - RIP Leevi 2012-2017

Afrikkalainen kääpiösiiliuros Leevi tuli meille keväällä 2012. Se matkusti ystävämme kyydissä tutulta kasvattajalta Helsingistä Ouluun, ja asettui meille asumaan Ikean lasivitriinistä muokattuun taloonsa. Naapurinisäntä kysyi: ”Onko toi ihan standardia siilille?” Talo oli kieltämättä hieno, kolmikerroksinen, jossa asukas pääsi kulkemaan kerrosten välille rakennettujen liuskojen ja seiniin tehtyjen aukkojen kautta. Siiliä ei saa pitää pienessä häkissä kuten marsua tai hamsteria. Tilaa pitää olla per siiliyksilö noin kaksi neliömetriä. Talo oli Leeville juuri sopiva.



Pieni piikkipallo sulatti sydämemme. Kunnioitimme sen luontaista elämänrytmiä – siili on yöeläin – emmekä päivisin juurikaan ottaneet sitä ulos talostaan seurustelemaan. Opimme käsittelemään piikkistä otusta ilman suojaavia fleece-kankaan paloja eikä Leevikään alkuaikojen jälkeen koskaan vetäytynyt palloksi. Luulimme sitä hieman araksi, kunnes viime kesänä eläinlääkäri kehui Leevin maasta taivaisiin: rohkea, luottavainen, helposti käsiteltävä, touhukas eläin. Ja hyvät hampaatkin oli.

Emme tunne muita siilejä, joten vertailu on vaikeaa, mutta meidän näkökulmastamme katsottuna Leevi sopi luonteeltaan meidän perheeseen hyvin. Se oli utelias, aina nuuskuttelemassa ja kielellään lipomassa uusia asioita, päämäärätietoisesti järjestelemässä pesäpaikkojaan, aktiivinen liikunnanharrastaja juoksupyörässään ja reipas hiekan pelmuttelija hiekkalaatikossa. Se kiukutteli meille sähisemällä, jos sitä häiritsi kesken unien. Viimeisinä kuukausina Leevi otti tavakseen tulla pesäkolosta esiin heti kun ruoka laitettiin illalla kuppiin. Nuorempana se aina odotti, että ihminen vetäytyi sen talosta hieman kauemmaksi. Ehkä se vihdoin uskoi, että me olimme ihan hyviä tyyppejä? Tai sitten ruoka vain alkoi vanhusta houkuttaa enemmän.

Lemmikkieläimiin, kuten niin moneen muuhunkin elämänpiiriin kuuluvaan asiaan, liittyy monenlaisia tunteita. Koin usein ja koen edelleenkin syyllisyyttä siitä, ettei Leevi varsinaisesti ollut elämämme keskiössä – on niin paljon muuta kiireellistä ja tärkeää ja aikaa vievää! Joskus sen talon siivoaminen ja matojen ja sirkkojen annostelu ruokakuppiin tuntui suorastaan sietämättömän rasittavalta. Leevin tullessa taloon tuolloin 10-vuotias poikamme oli aluksi innoissaan, sitten kiinnostus Leeviin lopahti melko täydellisesti. Vasta iltamyöhään aktivoituva, talossaan hiljakseen rapisteleva otus ei jaksanut innostaa vilkasta poikaa – eikä suoraan sanottuna kovin paljon minuakaan. Sain kuitenkin helpotusta syyllisyyteeni siitä siiliasiantuntijan tiedosta, että siilit ovat erakkoja eivätkä suuremmin kaipaa aktiviteetteja. Nukkuminen, juokseminen, hiekkakylvyt, talossa kulkeminen ja syöminen riittävät siilille elämän sisällöksi.



Leevistä tulikin nopeasti mieheni siili. Marko tilasi ja hankki Leevin varusteet, huolehti että ruokapurkkeja oli aina varastossa, ja parin viime vuoden ajan hoiti Leevin ”iltatoimet” lähes poikkeuksetta. Kuulin usein kun Marko jutteli Leeville taloa siivotessaan. Hän avasi lasioven ja huhuili matalalla rauhallisella äänellä: ”Moi Leevi, mitä kuuluu? Marko täällä vaan siivoilee. Tuupa syömään.”



Leevin vei meiltä kasvain. Siiliasiantuntija, eläinlääkäri Pilvi Lassilan mukaan pienet eläimet usein saavat kasvaimia vanhemmiten, ja ne koituvat niiden kohtaloksi. Hän päästi kesällä Leevin vielä kotiin todettuaan, että eläin on reipas ja elämäniloinen. Saimme ohjeeksi seurata syömistä, liikkumista, kakkimista ja pissimistä.

Kasvain oli hirvittävän harmillinen juttu, kun Leevi muuten oli siilivanhukseksi reipas ja elinvoimainen. Jopa palloksi paisuneeseen mahaansa se tuntui suhtautuvan huolettomasti: juoksenteli sen mitä kykeni, söi ja joi, nuuskutteli kuten ennenkin. Sitten ei enää onnistunut ahtaissa porrasaukoissa kulkeminen eikä juoksupyörässä juokseminen. Marko sijoitti ruokakupit ja hiekkalaatikon talon alakertaan vanhusta varten.

Koitti sitten se päivä, kun Marko tiedotti meille, ettei Leevi enää kykene kiipeämään hiekkalaatikkoon, sen toinen takajalka on kasvaimesta johtuen käyttökelvoton, ja tietyllä tavalla sivulle kellahtaessaan se ei enää meinaa päästä jaloilleen. Tutulta Pilvi-eläinlääkäriltä löytyi eutanasia-aika heti seuraavalle päivälle.

Vietimme Markon kanssa eläinlääkärin vastaanottohuoneessa puolituntisen, jonka aikana pieni, meille niin rakas otus, vaipui Markon sylissä uneen. En ikinä unohda sitä tunteikasta hetkeä kun valo himmeni siilivanhuksen silmissä samalla kun kuiskuttelimme sille lempeitä sanoja: Olet ollut hyvä siili. Kohta ei enää satu. Nuku hyvin Leevi.

Meidän perheenjäsenten sydämissä on aina pikkuruisen piikkipallon muotoinen aukko. Minulle tuli täytenä yllätyksenä miten suuresti niin pientä ja vaatimatonta olentoa voi surra. Äitini halusi lohduttaa minua ja sanoi: ”Sinne se pääsee samaan ihanaan paikkaan missä Miisu-kissakin on.” Minä sanoin tuohtuneena: ”Eihän se nyt kissojen taivaaseen mene! Sehän on siili!”



Jos siileillä olisi taivas, siellä madot olisivat paksuja pullukoita, maito laktoositonta, juoksupyörät isoja ja vauhdikkaita. Siellä olisi tiloja missä vaellella yösydännä ja pesäkoloja joissa järjestellä pehmusteet paikoilleen. Ihanaa kun kuljit Leevi meidän kanssa hetken matkaa - keveät mullat ja pullukat madot!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jäikö jotain mielen päälle? Sano se täällä!