Käyttömukavuutta olohuoneeseen

Vihdoinkin oli sen verran päivänvaloa ja sopivasti aikaa, että sain ikuistetuksi meidän olohuoneen nykytilan. Olen kertakaikkisen tyytyväinen viime vuoden loppupuolella tehtyihin hankintoihin ja päätökseen kiepsauttaa rahit ikkunoiden alta takan eteen.

Olen sinnikkäästi hakenut olohuoneeseen "luksushotellityyliksi" kutsumaani tunnelmaa.

Kokolattiamatto ei epäkäytännöllisyytensä vuoksi houkuttele, mutta tarkoitus oli aikaansaada kokolattiamattomainen vaikutelma todella isolla matolla, joka on itse asiassa kokolattiamattomateriaalista teetetty. Matto on Jab-merkkinen ja oululaisen Spazio-sisustusliikkeen kautta tilattu.

Lisäksi olen sisäistänyt kanadalaisen sisustusgurun Sarah Richardsonin matto-ohjeen, jonka mukaan matto ei saa olla kuin postimerkki keskellä lattiaa, vaan niin iso, että vähintään sohvan etujalat ulottuvat matolle. Rikoin kyllä tuota etujalkasääntöä, mutta maton koko on mitattu niin, että se täyttää kokonaan tilan sohvan etureunasta takan edessä olevaan metallilevyyn asti, ja leveyssuunnassa kriteerinä oli, että kirjastohuoneen oven pitää mahtua avautumaan.

Rakastan tuota mattoa! Se on niin kaunis ja pehmeä ja eläväinen.

Toinen pitkään harkinnassa ollut olohuoneen elementti on lasipöytä, tarkemmin sanottuna kaksi lasipöytää, joista toinen muodostaa sillan toisen yli. Lasipöydät on tilattu helsinkiläisestä Baltasar-liikkeestä, ja palaan pöytään vielä omassa postauksessaan. Nyt voin jo sanoa, että olen myös tuohon hankintaan vilpittömän tyytyväinen, ja voin suositella Baltasaria lämpimästi. Parempaa asiakaspalvelua en muista vähään aikaan saaneeni.

Pöydän tulon myötä oli luontevaa siirtää ikkunan edessä olleet rahit toiseen kohtaan. Olen pitkään miettinyt, miten olohuoneen istumajärjestyksen parhaiten rakentaisi, koska takan eteen tuntuisi hassulta laittaa mitään selkänojallista tuolia tai sohvaa. Senkin idean taisin saada jostain Sarah Richardsonin ohjelmasta, että tällaisissa tilanteissa oiva ratkaisu on divaanimainen istuin tai penkki. Kaksi rahia yhdessä on melkein niin kuin divaani, ja nyt on sohvalta esteetön näkymä takkaan ja silti istumatilaa pöydän molemmin puolin.

Tässä Auringonpaistetta olohuoneessa -postauksessa olohuone näkyy aikaisemmassa asussaan - parannus on mielestäni huima erityisesti olohuoneen käyttömukavuuden suhteen. Nyt on istuinpaikat suuremmalle ihmismäärälle, ja lisäksi käytännöllisyyttä tuo pöytäpinta, jolle laskea lasi tai kahvikuppi. Aikaisemmin ei syömisten ja juomisten tuominen olohuoneen puolelle ollut oikein kätevää.

Tällä hetkellä olohuone ei ikäänkuin kaipaa enää yhtään mitään. Sohvatyynyjen päälliset vaihtuvat tiheään, ja pitkät raskaat verhot ehdottomasti kuuluisivat hotellityyliin, mutta toistaiseksi en aio vaivata millään sellaisella päätäni - nautiskelen vain näkymistä.

Suunnitelma lego-ongelman ratkaisemiseksi

Lego-laatikkopinot kirjastohuoneessamme kiusaavat sisustussilmääni ja saavat järjestelyvimmani heräämään. Voisi kuvitella, että eipä siinä sitten muuta kuin pistetään legot myyntiin.

Vaan eipä se olekaan niin yksinkertaista. Näyttää nimittäin olevan niin, että legot herättävät tunteita. Siinä missä pieneksi käyneitä vaatteita, palapelejä ja kauko-ohjattavia autoja saa myydä kenenkään silmää räpäyttämättä, legoista luopumisesta on käyty keskustelu jos toinenkin. Lopputulema on se, että olen saanut ehdottoman kiellon myydä legoista yhtäkään.

Veikkaan, että meidän lego-ongelmamme on suurempi kuin monen muun. Se alkoi siitä, kun meille kotiutuivat mieheni ja hänen veljensä lego-varannot 70- ja 80-luvuilta. Lapseni oli tuolloin juuri innostumassa legoista, ja oli varsin mukavaa saada alkupääoma legoja. Muistaakseni niitä tuli kolme pienehköä pahvilaatikollista. Sittemmin poika sai usean vuoden ajan joka joulu ja syntymäpäivä useita lego-paketteja, lisäksi niitä tuotiin tuliaisina.

Tuloksena meillä on ehkä noin puoli kuutiota legoja, joilla kukaan ei nyttemmin enää leiki satunnaisia lapsivieraita lukuunottamatta. Legoja säilytetään muovisissa bokseissa, joista Ikean boksit ovat ehkä niitä kauneimpia. Kauniisti sopivat nuo kirkkaanvihreät ja -siniset laatikot yhteen tummapuisen pianon ja futon-sohvan kanssa. So not!

Suurin osa on järjestelty sillä tavalla, että yhdessä laatikossa on vain yhden tyyppisiä paloja. Yhdessä laatikossa ovat kaikki lego-ukkojen osat sekä ihmisiin liittyvät tavarat (kukat, astiat, aseet, kypärät, kilvet yms.), yhdessä laatikossa ovat "pienet" eli yhden tai kahden lego-napin kokoiset palat. Sitten ovat perinteiset tiilimäiset palat, levyt, tekniikka-legot, ovet ja aidat, pyörät, autonosat, junarataosat, bioniclet ja niin edelleen, kukin laatu omassa laatikossaan. Yhdessä laatikossa ovat "erikoiset" eli kategorioihin kuulumattomat, määritelmää pakenevat palat. Lisäksi on pari laatikkoa keskeneräisiä rakennelmia ja lajittelemattomia paloja.

Olen nyt käynyt käsiksi noihin epämääräisiin rakennelmiin ja lajittelemattomiin. Ovela suunnitelmani on seuraavanlainen: Ensin lajittelen kaikki irtopalat omiin kategorioihinsa. Sitten otan jonkun, mahdollisimman suuren keskeneräisen rakennelman, etsin sille ohjeen (ohjeetkin ovat omassa laatikossaan arkistoituna), ja alan kerätä ohjeen mukaisia paloja kasaan. Kun olen mielestäni löytänyt kaikki, testautan ohjeen ja palat vielä pojallani, hän saa siis rakentaa sarjan vielä kertaalleen, sitten pussitan palat ja ohjeen yhteen.

Toistan tämän niin monta kertaa kuin jaksan tai sopiva määrä säilytettäviä sarjoja on kasassa, ehkä pari isompaa sarjaa, pari keskikokoista ja muutama pieni. Nämä olkoot sitten ne "muisto-legot", jotka säilytetään ja jotka poikani saa siirtää vaikkapa omille lapsilleen. Vaihtoehtoisesti hilloamme niitä kaapeissamme hamaan ikuisuuteen.

Loput laatikot siirrän suvussa seuraavan vastuulle eli sille jonka lapset seuraavaksi tulevat legonrakennusikään. Vaihtoehtoisesti avaan uudelleen keskustelun myymisestä.

Puoli kuutiota muisto-legoja meidän talossa on joka tapauksessa kestämätön tilanne.

Jouluanalyysi tavaraperspektiivistä

Loppiaispäivänä meillä "siivottiin joulu pois" niin kuin sanonta kuuluu. Kuuselta vietiin kaikki sen helyt ja se raahattiin ulos kylmään kuolemaan. Mennessään se protestoi ripottelemalla matkan varrelle ainakin kilon neulasia, joita näinä päivinä on löytynyt erinäisistä mielenkiintoisista paikoista mukaan lukien mieheni alushousut.

Joulu on mahdottoman otollista aikaa pohdiskella kaikenlaisen roinan määrää. Ennen joulua seurasin useita eri lähteitä, joissa kannustettiin vähätavaraiseen jouluun (esimerkiksi Facebookin Tavara päivässä pois -yhteisön joulukalenteri), annettiin vinkkejä lahjavyöryn tyrehdyttämiseen tai roinattomaan tapaan antaa lahjoja (tsekkaa Jennin Uudet joululahjasäännöt tai Minimalismin ilo -blogin yhteenveto).

Minä jäin loppiaisena pohtimaan, mikä on kohtuullinen määrä joulukoristeita sellaisessa taloudessa - niin kuin meidän - jossa säilytystiloista on jatkuvasti pulaa (siis täsmällisemmin sanottuna: tavaran määrä on liian suuri suhteessa käytettävään säilytystilaan).

Siivosin muistaakseni viime jouluna joulukoristelaatikot, joita meillä on kaksi, perusteellisesti. Heitin kaiken rikkinäisen tai muusta syystä käyttämättä jääneen pois - ja nyt en äkkiseltään muista mihin menivät ne hirvittävät hilettä varistavat joulukuusenpallot, jotka joskus olin ostanut, mutta joita en koskaan kuuseen tullut ripustaneeksi. Toivottavasti ne menivät jo kirpparille eivätkä piileksi jossakin jemmaamassani kirpparille menossa olevassa kätkössä.

Kaksi laatikkoa ei ole kovin paha - eihän? Näissä laatikoissa säilytämme kuusenkoristeet ja muut pienet koristukset, jotka joskus jouluisin pääsevät esille (toisinaan eivät, ja tänä jouluna meillä oli kyllä niin minimalistinen joulu, etten laatikosta kelpuuttanut esille mitään muuta kuin osan kuusenkoristeista). Laatikot mahtuvat mukavasti pojan huoneen yläkaappiin eikä sinne sitten paljon muuta mahdukaan.

Totesin kyllä jälleen, että seuraavakin karsimiskierros tuottaisi varmasti tulosta, koska läheskään kaikki noiden kahden laatikon sisältämät tavarat eivät ole erityisen kauniita esineitä tai rakkaita oman lapsen näpertelemiä, kyyneleitä heruttavia tekeleitä.

Kuusenkynttilät ja kaamosvalot ovat sitten vielä erikseen, ne vievät suuren osan yhdestä yläkaapista.

Niin ja onhan meillä luonnollisestikin kynttilöitä ja kynttilänjalkoja ja tuikkulyhtyjä. Tämäntyyppistä esineistöä on säilössä kirjahyllyn kaapissa. Senkin siivosin joulun alla ja tein inventaarin omistamistamme kynttilöistä - niiden määrä ei ollut ihan vähäinen. Niinpä teinkin päätöksen, etten osta yhden yhtä tuikkupussia enkä pöytäkynttilää tänä jouluna. Sen sijaan kruunukynttilöitä kului niin paljon, että niitä ostin useaan otteeseen, en varastoidakseni, vaan koska edellinen paketti tuli käytetyksi kokonaan.

Joulunaikaan liittyvää välineistöä löytyy siis meidän taloudessa tällä hetkellä kolmesta eri kaapista. En tiedä, miten kohtuullinen tai kohtuuton tuo määrä on, mutta ainakaan enempää tilaa en suostu joululle antamaan kodistamme. 

Ja mitä niihin joululahjoihin tulee, tänä vuonna selvisimme todella vähällä, mistä olen valtavan iloinen. "Vähällä" tarkoitan sitä, että pidin kurinalaisesti kiinni sopimuksesta, että aikuisille ei osteta (paitsi tietysti omalle miehelle, äidille ja anopille, naapureiden "tervehdyksiä" en laske), mihinkään suureelliseen rahaa ei laiteta, vältetään tavaralahjoja ja annetaan kierrätettyjä (äitini sai meidän vanhimman ipadin, anoppi toivoi meidän olohuoneen mattoa, joka oli väistymässä uuden tieltä).

Tämä oli myös ensimmäinen joulu, jona lapseni ei saanut yhtään lelua lahjaksi, ja tästä seikasta olen ylen kiitollinen. Kaksitoistavuotias ei juurikaan enää leluilla leiki, ja lahjat olivatkin nyt erityyppisiä. Esiteini vaikutti joka tapauksessa tyytyväiseltä.

Joulu noudatteli pitkälti tavarafilosofiaamme, joka on tässä viime vuosien aikana kehittynyt nykymuotoonsa: kohti keveämpää, roinavapaampaa elämää.

Lampaantaljakuume

Olen saanut päähäni, että meidän ruokailutilamme tuolit vaativat pehmustuksekseen lampaantaljat. Lampaantaljakuume on vallannut minut yllättäen, koska en suoranaisesti ole ollut niiden suuri ihailija tähän asti.

Olenkin jo monesti maininnut siitä, miten sisustusmakuni on pikkuhiljaa muuttunut (ja jatkaa muutostaan) kohti pehmeämpää ja runsaampaa tyyliä, poispäin puhdaspiirteisestä skandinaavisesta minimalismista. Lampaantaljat tuntuisivat olevan osa tätä kehitystä. Oma osansa on tietysti silläkin, että taljoja on nähty paljon sisustuslehdissä ja blogeissa, se vaikuttaa omaan makuun väistämättä.

Ruotsalaisella, laadukkaisiin lampaannahkatuotteisiin keskittyvällä Shepherdillä (linkki) on oma sisustustuotteiden mallistonsa, johon kuuluu perinteisen mallisia lampaantaljoja mutta myös pyöreiksi leikattuja pehmusteita ja lampaannahalla päällystettyjä kuutiojakkaroita. Parhaiten Shepherd kai tunnetaan tossuistaan.

Shepherdillä taljan värin ja sen karvan pituuden voi valita melko monesta vaihtoehdosta. Harmillista, että en ole missään sisustuskaupassa nähnyt näitä tuotteita kovin laajaa valikoimaa, ja nettikaupoista löytyy vain niitä iänikuisia tossuja.

Minusta nuo sinertävät ja harmaat, erityisesti lyhytkarvaiset, ovat aivan ihania, mutta järkevästi ajatellen meidän alakerran värimaailmaan kävisivät parhaiten valkoisen ja ruskean  sävyt.

Taidankin lähipäivinä kiertää muutamat oululaiset sisustusliikkeet, lähden siis lammasjahtiin. Tähän kuumeeseen on vain yksi mahdollinen hoito!

(Kuvat: Shepherd)

Rakas amarylliskä

Siinä missä joulutähti on kotoisan jouluinen ja hyasintti hassunsöpö, valkoinen amaryllis on yksi kauneimpia ja tyylikkäimpiä kukkia joita tiedän ja sellaisena joulukukista minulle mieluisin.

Ostin ennen joulua valkoisen ruukkuamarylliksen, joka teki yhden kauniin kukan, joka lakastui jo ennen joulunpyhiä. Sitten odotin kahden seuraavan kukkavarren kukkaan puhkeamista. Eivätpä puhjenneet, ja kyllä suututti.

En edes ole ruukkukasvien ystävä, minulle se kaikki mullan kanssa pelaaminen ja kastelu on talvisin epämieluisaa. Päätin, että ruukkuamarylliksiä en enää osta.

Sen sijaan mukaan tarttui Stockmannin kukkaosastolta leikkoamaryllis, ja sen seuraksi ostin punamarjaisen oksan. Mielestäni tämä on yksinkertaisuudessaan valloittava pariskunta.

Törmäsin täsmälleen samaan yhdistelmään Ex-minimalistin tunnustuksia -blogissa (linkki). Koska blogia pitävällä Riikalla on valtavan hyvä maku ja silmää ihanille asioille, olin sangen polleana siitä, että olin ihan sattumalta tehnyt täsmälleen samanlaisen kukka-asetelman.

Niin vaan sokeakin kana joskus löytää madon (vai jyvänkö se löytää?).

Riisisuklaatervehdykset naapureille

Minulle kävi samalla tavalla kuin viime vuonnakin: blogi jäi suunnittelemattomalle tauolle lähes koko marras- ja joulukuun ajaksi. Lifestyle-blogi nojaa siinä määrin valokuviin, että näin synkkään aikaan, kun hyvien kuvien ottaminen on tällaiselle amatööritunarille lähestulkoon mahdotonta, myös postausten määrä hiipuu.

Olen tosin itsekin ollut aika hiipunut, joten pelkästään valokuvausteknisistä syistä blogi ei ole ollut hiljainen. 

Joulun aikaankin on kaikkea ihanaa esteettistä ja sisustuksellista toki tapahtunut, ja joulun aikaan nyt varsinkin tapahtuu! Sääli, että valo, laitteisto ja etenkään taidot eivät riitä hämärässä kuvaamiseen. Kunhan aurinko jonain päivänä pilkistää, pääsen työstämään juttua meidän olohuoneen muutoksista.

Joulun aikana iloitsin muun muassa näiden naapuriperheille lähteneiden joulumuistojen väkertämisestä.

Ostin Iittalan harmaita Kastehelmi-kulhoja ja vuorasin ne joulunpunaisella silkkipaperilla. Tein Yhteishyvän Ruoka-lehden ohjeen mukaan riisisuklaata (tosin korvasin salmiakkisuklaan Fazerin Sinisellä ja margariinin luomuvoilla), jonka annostelin Sinooperista ostettuihin nätteihin paperisiin minivuokiin.

Sitten paketoin kulhot sellofaaniin ja koristin mustalla rusetilla ja sinettitarralla. Tavarantoimitus tapahtui aatonaattona kaikkiin koteihin, joissa kotona oltiin, yhteen kotiin aattona ja yhtä emäntää en ole vieläkään tavoittanut, joten yksi paketti jäi meidän pöytää koristamaan.

Kuluneena jouluna luotin mitä suurimmassa määrin olemassaoleviin materiaalivarastoihini ja yritin välttää ostamasta uusia papereita, naruja ynnä muita. Ihan täysin en onnistunut, mutta kuitenkin sen vertaisesti, että sain varastojani hieman vajennetuksi.

Tällaiselle askartelu- ja käsityöhullulle esteetikolle joulu on vaarallista aikaa: kiusauksia piilee joka nurkalla ja helposti lähtee lapasesta. Yritän kuitenkin sinnikkäästi opettaa itselleni hieman minimalistisempaa suhtautumista tavaroihin - jopa niihin houkutteleviin askartelutarvikkeisiin.

Joulukorttiteollisuutta

Meiltä lähtee vuosittain noin viisikymmentä joulukorttia. Itsetehtyjä. 

Se tarkoittaa suhteellisen heavy machinery -tehdastyöskentelyä muutaman viikon ajan. Minulla on järeä paperileikkuri, joka jyystää paperia ja kartonkia satoja ja satoja kertoja marras-, joulukuun aikana.

Askartelutarvikevarastoistani löytyy joulupukkia, tonttua, tähteä, piparkakkua ja enkeliä monessa muodossa. Joulukorttitehtailu vaatii myös liimaa, kohotarroja, kaksipuolista teippiä, kuvioleikkureita ja -saksia, kartonkeja, papereita ja korttipohjia, joita keräillään pitkin vuotta sen mukaan, miten inspiraatio iskee.

Joulukortti-design muhii mielessä marraskuun aikana ja alkaa joulukuun alkupäivinä kehkeytyä konkreettisemmaksi jalostuakseen lopulliseen olomuotoonsa joulukuun puoleenväliin mennessä.

Toisinaan seuraavan vuoden joulukortit on suunniteltu edellisenä talvena - siinä tapauksessa toteutus muhii mielen perukoilla seuraavan vajaan vuoden ajan.

Kun varsinainen tehdasjytinä pyörähtää käyntiin, perhe on hiljaa.

Äiti työstää joulukortteja - nyt on turha puhua lumitöistä, biologian kokeista tai lakanoiden vaihtamisesta. Arkiruoka - anteeksi MIKÄ? Menkää Heselle, voi hyvää päivää!!! Isän miettimä ja valmistelema päivällinen katetaan tarvittaessa eteiseen, koska ruokapöytä on pyhitetty korkeammalle tarkoitukselle. Äiti saapuu toki kiitollisena (joskin hajamielisenä) paikalle, täytyyhän tehdastyöläisen syödä!

Joskus iskee epätoivo: en jaksa, näitä on liian monta, keskeiset elementit loppuvat kesken, liima on huonolaatuista, design ei täytä laatuvaatimuksia! Siinä vaiheessa pelastaa (1) peräänantamattomuus, (2) luovuus. Päätän, että näitä tehdään 50 kpl ja sillä sipuli.

Hämmästyttävää kyllä, että kauneimmat syntyvät sinä paniikkihetkenä, kun lapsi syö pöydänreunalla iltapalaansa, kuulustellaan sitä biologian koealuetta ja paperileikkuri syöksee määrämittaan leikattua katonkia samalla kun aivo raksuttaa lukemia korttipohjien ja kuorien määrästä.

Sitten tulee se vapauttava hetki, kun kaikki kortit ovat valmiina. Mukana on toki muutama vähemmän kaunis, nämä lähtevät vastaanottajille, joiden varmuudella tiedän suhtautuvan lempeästi tekosiini, vaikka aina ei ihan priimaa pukkaakaan. Siunattuja olkoot äidit, anopit ja vähemmän esteettisesti suuntautuneet ystävät!

Sitten on jäljellä enää vuoden kuulumisten kirjoittaminen. Meidän perheen kortti ei koskaan ole pelkkä "Hyvää joulua toivottaa se ja se", vaan myös joulukirje, jossa koko perheen kuulumiset tiivistetään minimalistisen pieneen tilaan ja kondensoidaan muutamaan lauseeseen paperinpalalle, joka liimataan kortin sisäseinämään. Siinä kerrotaan lomat, harrastukset, suuremmat projektit ynnä muut mainitsemisen arvoiset elämäntapahtumat, joita - yllättävää kyllä - jokaiseen vuoteen mahtuu.

Muuten en näitä itsekään muistaisi, mutta käyn vuoden perhekalenterin läpi ja kirjoittelen sieltä merkittävimmät ylös, niistä sitten koostan joulukorttikuulumiset. Lopputuloksen hyväksytän miehelläni ennen kuin printtaan.

Ja kaiken tämän jälkeen, kun vielä kaikkien vuoden aikana muuttaneiden osoitteet on yhteisiltä tuttavilta ja väestörekisteristä selvitetty, joulumerkit ostettu ja kuoret kiinni nuoltu - ihmeiden ihme - viidenkymmenen kortin armada lähtee matkaan.

Usein meidän kortit ovat - sattuneesta syystä - niitä, jotka kolahtavat postilaatikkoon vasta joulunpyhien jälkeen.

Kun harava lumeen hautautui

Tänä syksynä enemmän kuin ennen syksyyn on mielestäni liittynyt vahva pysähtyneisyyden tunnelma. On aivan kuin elämä olisi muuttunut hidastetuksi filmiksi, ja kaikki eloisuus tuntuu kadonneen. Olen ollut väliin aivan hirvittävän alakuloinenkin, mutta juuri nyt on hyvä tunne tästä hitaudesta.

Taistelin ikäänkuin vastaan, ja kun lopulta antauduin, hitaus alkoikin tuntua hyvältä. Aion ottaa sen vastaan ja antaa sen asettautua taloksi. Sitten kun on tarpeeksi kauan ollut hidasta, jähmeää, hämärää ja hissuttelua, voi vuorostaan antautua touhottamiselle ja vouhottamiselle.

Tahtotilani on muutenkin riisua ja yksinkertaistaa elämääni, hankkiutua eroon kaikesta mikä syö aikaani niiltä asioilta, joita oikeasti haluan tehdä, ja kaikesta mikä vie energiaani ikävällä tavalla. Lukuvinkkinä tähän Zen Habits -blogi ja erityisesti vasta lukemani kirjoitus Empty Container. Postaus on kauniisti kirjoitettu, mutta ei pelkästään sitä, vaan se sisältää myös ihan käytännön vinkkejä. On tietysti olemassa myös ihmisiä, jotka ehdoin tahdoin haluavat olla kiireisiä ja uskotella itselleen, että kiire on jotenkin pakon sanelemaa, mutta heille kiire on varmaankin onnea tuova asia, minulle ei.

Syyslomalla matkustimme Etelä-Savoon äitini luokse, ja juuri tuolla viikolla kylmyys oikein yllätti meidät, satoi lunta, ja paluupäivänämme oli kymmenen astetta pakkasta.

Viikko oli ladattu täyteen nautinnollista rauhaa ja hitautta. Hissuttelimme kolmistaan äitini talossa, minä, äitini ja poikani. Istuimme sohvassa, juttelimme tuntitolkulla, katsoimme televisiota, laitoimme ruokaa, nukuimme päiväunia, poika vietti laatuaikaa pädinsä ja läppärinsä kanssa, kävelimme metsässä, tein paikallisella kirppiksellä perusteellisen kierroksen. Yhtenä iltana meillä kävi vieraita - sekin aivan ihana kotoinen ilta hauskojen naapureiden kanssa.

Haravoimme, minä tosin ihan vain pikkiriikkisen, mummi ja poika ahkerammin.

Hitauden ja pysähtyneisyyden vaikutelmaa ei mikään kuvaa paremmin kuin vielä vihreiden kasvien päälle satanut lumi. Haravoinnit ovat kesken, työkalutkin peittää pieni lumikerros. Aurinko paistaa vinosti, vähän niin kuin sitäkin laiskottaisi.

Ihan kuin luonto sanoisi ihmiselle: lopeta jo se hössöttäminen, anna olla, heivaa jo se harava!

Valanti ja puusepäntaitoa makuuhuoneessa

On ollut pitkä prosessi päivittää makuuhuonetta uuteen kuosiin. Merkittävin uusi hankinta on jo Kodikkuutta makuuhuoneeseen -postauksessa vilahtanut Valantin Lähellä-senkki (klik).

Olen sangen vaikuttunut Valantin konseptista: periaatteessa melkein mikä tahansa on mahdollista. Kalusteista on olemassa tietyt standardimallit, -värit ja -koot, mutta käytännössä kaikki on mukautettavissa asiakkaan omien toiveiden mukaan. Tällainen pikkutarkka sisustaja kuten minä arvostaa tällaista palvelua suuresti. Voin vain kuvitella, mitä se tarkoittaa yrityksen tuotantoprosessille - nostan hattua Valantin tuotannonsuunnittelijoille ja prosessikehittäjille.

Meidän Lähellä-senkkiä muokattiin perusmallista paljonkin: Halusin korkeammat "jalat" eli siis enemmän avaruutta senkin alle. Laatikoiden leveys suhteutettiin haluttuun kokonaisleveyteen, toivoin mahdollisimman rauhallista vaikutelmaa, joten lipastossa on kuusi samankokoista laatikkoa. Laatikoiden sisällä oleviin vaneriosiin lisättiin korkeutta, koska halusin maksimoida säilytystilan (standardimallissa laatikoiden sivut ovat matalammat). Väri valittiin Tikkurilan maalisävykartasta niin, että se on mahdollisimman lähellä tummanharmaata sängynpäädyn väriä. Maalaus toteutettiin korkeakiiltoisena.

Kun kaluste toimitettiin, olivat kustomoinnit aivan täydellisesti kohdallaan. Mikään ei mennyt vikaan.

Lipasto ahmaisee sisäänsä valtavan määrän tavaraa ja tuo lisäksi makuuhuoneeseen ylellisen määrän laskutilaa sekä paikan pöytälampulle. Yksi laatikko on varattu koruilleni. Yksi laatikko jäi vielä melkein tyhjäksi - on vapauttava tunne, kun kodissa on myös tyhjiä laatikoita, hyllyjä ja kaappeja.

Ihailen kaunista mutta konstailematonta puusepäntyötä.

---
Lähellä-senkistä saatu alennus bloginäkyvyyttä vastaan.

Olo on kuin omenalla

Olen taas ollut tien päällä sekä työasioissa että tällä viikolla syyslomalla, ja matkustaminenhan tarkoittaa aina matkakäsitöitä.

Ai mitä ihmeen matkakäsitöitä. No, matkakäsityön määritelmähän on seuraavanlainen: pieni, helposti mukana kuljetettava, vähän tilaa vievä käsityöprojekti, jossa tyypillisesti toistetaan samaa pienikokoista elementtiä uudelleen ja uudelleen.

Matkakäsitöinä kuljetan yleensä aina mukanani huovutusvillaa, josta huovuttelen illan tullen hotellihuoneessa huopapalloja. Olen myös neulonut vauvanpeitonpalasia ja päällystänyt virkkaamalla muovihelmiä.

Tällä kertaa repäisin syysloman junamatkalle mukaan Pro Guide to Crochet -lehden ohjeen pikkuiselle omenanmuotoiselle, virkatulle pussukalle.

Ja nyt pussukka on valmis. Tunnistaako sen teidän mielestänne omenaksi?

Pussukkaan löytyivät tarvikkeet laajoista lanka- ja virkkuukoukkuvarastoistani - tämäkin tärkeä matkakäsityön ominaisuus, koska ei ole aikaa pohtia pitkään mihin ryhtyisi, vaan olemassaolevista varastoista nykäistään mukaan mitä sattuu löytymään, yleensä jotain sellaista, mikä on ollut alulla tai aikeissa jo pitkään. Monista paloista koostuvat ikuisuusprojektit ovat tähän myös hyviä.

Omenanpuolisko näyttää takaapäin tältä:

Alkuperäisessä ohjeessa omenapussukkaan ommellaan vetoketju, ja itse asiassa minulla jopa oli tätä varten ostettuna punainen vetoketju, mutta omenastani tuli niin pieni, että päätin laittaa sulkemismekanismiksi kolme nappia. Sopivat napit löytyivät ihan ohimennen Mikkelin Graanin Prisman jouluaskarteluvalikoimista, kun siellä maanantaina ruokaostoksilla pyörähdimme.

Paluumatkalle huomenna riittää samaa puuhaa. Ajattelin kokeilla omenapussukan ohjeen varioimista isompaan kokoon. Isompaan pussukkaan ompelisin myös vuorin - niin ja käyttäisin sen vetoketjun.