Jo viime talvella alulle laitettiin kuitenkin tien rakentaminen, ja ennen sitä luonnollisestikin metsän raivaaminen, jotta tie saatiin rakennetuksi. Vielä pitää tasoitella ja tiivistellä - tai mitä tuollaisille metsäteille nyt pitääkään tehdä, mutta oli kuin olikin mahdollista päräyttää autolla paikan päälle suoraan metsäpalstani keskelle, ja lähteä siitä samoilemaan. Koko metsäalue on nyt myös harvennushakattu, joten senkin puolesta kulkeminen oli helpompaa.
Toistan: en mitenkään erityisesti nauti metsässä kulkemisesta, en ainakaan näin haastavassa maastossa, vaikka arvostan kyllä kauniita maisemia ja erityisesti metsän tuoksua. Olimme silti koko perhe innoissamme pienestä retkestämme. Poikani tiivisti tunnelman sanoiksi: "Äiti kun tää on sun metsä, niin saatko sä tehdä täällä ihan mitä sä haluat?" Piti ihan miettiä - lain puitteissa kai saan tehdä mitä vaan.
Kävelimme tien päähän ja siitä metsän poikki rantaan - Keski-Suomen maisemat ovat huikaisevat. Ranta tuolla tontilla on aivan kivinen, ja jos tänne mökin joskus haluaisi rakennuttaa, vaatisi se varmaan aikamoiset laiturirakennelmat tai vaihtoehtoisesti huimat maansiirtotyöt. Ehkä säilytämme kuitenkin metsän metsänä.
Minulle on kerrottu, että isäni piti lapsena erityisesti tuosta kivikosta - nyt siellä hyppi siis hänen lapsenlapsensa, minun poikani, joka niinikään osaa arvostaa hyvää kiipeilykiveä ja joka urhoollisena gentlemannina autteli äitin pahimpien kolojen yli. Mielessäni kuvittelen, että isäni saattoi olla lapsena paljonkin samannäköinen kuin poikani - pellavapäitä molemmat. Haikeita ajatuksia ei ihan voinut välttää.
Tuo metsä tulee varmasti aina olemaan minulle yhtä aikaa rakas ja etäinen: etäinen, koska paikkakunta sinällään ei liity elämääni mitenkään eikä siellä ei ole ketään tuttujani, vain kaukaisia sukulaisia, joita en henkilökohtaisesti tunne, mutta rakas, koska se nostaa esille muistoja mummista ja isästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jäikö jotain mielen päälle? Sano se täällä!