Syyttävät paperipinot työhuoneessa

Voi pyhä sylvi, miten ottaa voimille aloittamani kylmäverinen tavaroiden karsiminen! Ja nyt en tarkoita sitä, että hiki tulee kun kantaa kampetta paikasta toiseen, vaan sitä arvaamattoman suurta tunnekuormaa, mikä tästä työstä aiheutuu. Selviänköhän järjissäni tästä?

Tänään tyhjensin työhuoneen kaapeista kolme (3) kansiota. Meinasin hyytyä jo alkumetreillä, kun aloitin kansiosta, jossa olivat teknisen viestinnän opintojeni muistiinpanot ja materiaalit vuosilta 1998 ja 1999. Miten kauniisti olenkaan tehnyt muistiinpanot! Ja miten kertakaikkisen fiksunnäköisiä tutkielmia ja esseitä olen kirjoittanut! Miten näistä raaskii luopua?!

Kun heitän nuo paperit menemään, samalla menee iso kasa muistoja - joita en kylläkään muistanut ennen kuin aloin lehteillä kansiota. Katoaako samalla lopullisesti se kaksikymmentä vuotta nuorempi tytönheitukka, jolla oli kylläkin melko kyyninen käsitys elämästä, mutta silti monta huisinjännittävää ja ihanaa hetkeä edessä?

Päätin, että paperikeräykseen menee myös kansiollinen materiaalia, jonka olin kerännyt Tampereen kansalaisopistossa pitämiäni lasten kielikerhoja varten, vuoden 1996 paikkeilta. Noiden materiaalien tekemiseen uhrasin valtavat tuntimäärät, eikä saamani korvaus varmastikaan kattanut työmäärää. Olin luultavasti maailmankaikkeuden tunnollisin kerhonpitäjä. En ehkä pedagogisesti taitavin, mutta tunnollisin.

Vein lapsia oheistoimintana teatteriin. "Moikkelis koikkelis", alkoi kirjoittamani kirje vanhemmille. Printtasin jokaiselle osallistujalle todistuksen, johon kirjoitin henkilökohtaisen viestin. Muistan miten vaikeaa oli saada jotain positiivista paperille siitä pojasta, joka oli häiriköinyt kerhotunteja koko kauden. Mitähän siitäkin pojasta on tullut - hän on luultavasti vähän yli parikymppinen nykyään. Opin, että joidenkin vanhempien mielestä lapsia ei voi viedä McDonaldsiin, koska sieltä saa vatsataudin.

Tunnen suurta hellyttä ja myötätuntoa tuon aikaista itseäni kohtaan. Näitä tunteita en enää pääse ammentamaan, kun tuo paperipino muunnetaan vessapaperihylsyiksi.

Näillä papereilla on pieni teoreettinen mahdollisuus olla hyödyllisiä joskus tulevaisuudessa. Tuo mahdollisuus on kuitenkin niin pieni, että sen vuoksi papereita ei kannata säilyttää. Sen sijaan tunnearvoa näillä on mittaamattoman suuri määrä. Luulen, että olen niin tunteellinen ihminen, että yksi omakotitalo ei riitä kaiken tunnearvollisen tavarani säilyttämiseen. Siispä pitää pysytellä julmana.

Silti tuntuu, että keräykseen menossa oleva paperipino tuijottaa minua syyttävästi tätäkin kirjoittaessani.

Niin entäs se kolmas kansio? No se oli kokonaisuudessaan information mappingin teoriaa ja käytäntöä, ja siihen ei edes minulla ole tunnesidosta. Saa mennä enkä syyllisty.